Teksti ja kuvat: Aino Sutinen (aino.sarjakuvablogit.com). Artikkeli tehty yhteistyössä taidetarvikeliike Temperan kanssa.

Olen viime vuosina löytänyt ja käyttänyt yhä enemmän erilaisia sivellintusseja. En ole varsinaisesti kynähifistelijä, mutta olen pannut merkille eri merkkien ominaisuuksia ja kuinka ne sopivat eri tarkoituksiin. Tässä artikkelissa keskityn neljään suosittuun sivellinkynään. Testaan loput testiin saamani kynät kakkososassa, ettei tästä tule liian pitkä.

Kuvassa ovat juttusarjassa testattavia tuotteet pakkauksissaan, vasemmalta oikealle:

• Pilot Brush Pen pehmeä
• Pilot Brush Pen kova
• Sakura Koi Coloring Brush Pen
• Sakura Pigma Brush Pen
• Ecoline Brush Pen
• Copic Gasenfude Brush
• Sakura Pigma Brush Pen (erilainen sarja)
• Pentel Brush Pen
• Know Calligraphy Brush Pen

  Lisäksi testaan kakkososassa kolme Copicin kynää, joita ei ole tässä kuvassa.

Käytän sivellinkyniä työssäni sarjakuvien ja kuvitusten tekemiseen ja yhdistelen usein samaan kuvaan montaa eri kynää. Itse käytän eläväistä viivaa tekeviä sivellinkyniä kuviin sekä suurempiin otsikoihin, sen sijaan teen leipätekstin tekstaukset tasaisempaa jälkeä tuottavilla kuitukärkikynillä.

Teen värityksen joko aluksi viivan alle tai valopöydällä toiselle paperille, joten en ole ajatellut kynien veden- tai alkoholinkestävyyttä – testaan ne kuitenkin tämän artikkelin lopussa, kynissä on vähän erilaisia ominaisuuksia. Kaikkien kynien musteet kuivuvat aika nopeasti, mutta käsittääkseni kannattaa kuitenkin antaa kuivua kunnolla muutaman tunnin, jos haluaa olla 100% varma.

Pentel Brush Pen ja Copic Gasenfude Brush Pen: sivellin taskussa

Otan ensimmäiseksi japanilaisen Pentelin uudelleentäytettävän sivellintussin, koska se on sarjakuvapiirtäjien klassikko. Mustepatruunoita saa myös ostaa erikseen ja ne on helppo vaihtaa. Täytettävyys on pidemmän päälle edullisempaa ja tuottaa myös vähemmän muovijätettä. Kynän paketissa tulee mukana neljä patruunaa.

Pentelillä saa aikaan hieman muita kyniä paksumpaa jälkeä painamalla kovempaa, ja käytän sitä usein juuri siihen tarkoitukseen. Kärki on nailonkuiduista koostuva sivellin.

Tällä saa myös aikaan sivellinmaisen ”kuivan” efektin, kun tekee vauhdikkaampaa viivaa – ei kuitenkaan yhtä kuivaa kuin tavallisella siveltimellä, koska muste juoksee kynässä jatkuvasti ja hyvin. Kun mustepatruuna lähestyy loppuaan, myös viiva alkaa vähän kuivua. Itse asiassa tämän kuvan kuivemmat viivat on tehty vähän vanhemmalla kynällä jossa musteen kulku alkaa jo ehtyä:

Joskus Pentelin sivellinkynä on minulla aiheuttanut pientä pistemäistä roisketta ympärilleen, mutta ei pahasti. Pentel on luottokynä, moni käyttää samaa kynää vuosia. Elävän sivellinjäljen rakastajille, sopii myös suurten mustien pintojen värittämiseen.

Myös japanilainen Copic on tehnyt nailonharjaksisen sivellinkynän. Se muistuttaa hieman Pentelin vastaavaa, mutta on kertakäyttöinen. Sen muste on vähän ohuempaa laatua.

Copic on hyvä sivellinkynä, jolla saa tehtyä myös suht’ tarkkaa jälkeä, sikäli kuin pehmeäkärkisellä saa (jos on vakaa käsi, jälki on tietenkin siveltimellä elävää). Muste virtaa hyvin ja kestää ihan hyvin, joskin kertakäyttöisyys on miinusta. Tekee painettaessa paksua viivaa, ei aivan yhtä paksua kuin Pentel.

Pilot Pocket Brush Pen (pehmeä ja kova malli): hyvä yksityiskohtiin

Myös Pilot on japanilainen merkki. Kertakäyttöiset, kumikärkisillä sivellintusseilla saa aikaan hyvin tarkkaa jälkeä ja tarvittaessa ohutta viivaa. Viivan ”flow” ei kuivu nopeastikaan vedettäessä ja sillä ei saakaan aikaan sivellinmäisiä efektejä kuten edellämainituissa, harjaskärkisissä kynissä.

Pehmeässä Pilotissa (kuvassa ylempänä) on hieman pidempi ja paksumpi kärki. Muste valuu koko kärjen läpi, ei vain sen päästä, kuten kovassa.

Pilotin muste leviää hieman karkealle paperille, kuten kuvasta näkyy. Ensiksi testissä on pehmeä malli. Siinä on miellyttävä, terävä pää.

Tässä kynässä on se pieni ongelma, että kyljellään painettaessa sen kärki nousee ylös ja tekee viivan loppuun pienen hakasen. Se aiheuttaa myös kalligrafiakäytössä hieman outoja muhkuroita viivaan, vaikka kynällä saa muuten aikaan kauniita kirjaimia.

Kynällä saa luotua aika paksuakin viivaa, mutta se sopii erityisesti pienten yksityiskohtien ja tarkan, ohuen viivan kanssa työskentelyyn, koska kärki on terävä. Huomaa että näillä kynillä saa aikaan hyvän pyöreän pisteen ylhäältäpäin painettaessa, harjaskärkisillä sivellintusseilla tämä ei onnistu:

Kynässä on läpinäkyvä ikkuna ja musteen kulumisen voi havaita. Tämä vanhempi kynäni on vielä puoliksi täynnä:

Kova Pilot taas on suosikkini pienelle paperille piirtäessä, koska sillä saa aikaan hyvinkin ohutta viivaa. Kärki ei siis varsinaisesti ole kova, mutta siinä on hyvä kynämainen tuntuma. Viiva ei hajoa, vaikka kynää liikuttaisi paperin pinnalla vain aivan kevyesti. Kovin paksua viivaa tällä ei saa ollenkaan, ja olisi turha värittää tällä suurempia pintoja. Yksityiskohtiin paras! Välillä tälläkin tulee pieniä hakasia viivan päähän, mutta ei samalla tavalla kuin pehmeällä Pilotilla:

Kuten näkyy, saa kovalla kynällä paremmin aikaan tarkkaa tekstausta kuin pehmeällä. Sillä tulee myös tasaisempaa paksumpaa viivaa, jos tarvitsee sellaista:

VEDEN- JA ALKOHOLINKESTÄVYYS testissä

Lopuksi testasin näiden neljän sivellinkynän veden- ja alkoholinkestävyyden vedellä sekä ProMarker- tussilla. Annoin testipaperin ensin kuivua muutaman tunnin.

Tässä testin tulokset:

Kaikki näistä siis näyttivät kestävän alkoholiliukoista tussia ja Pentel ja Copic ovat vedenpitäviä, varsinkin Copic.

Teen samoilla sivellinkynillä esimerkiksi tällaisia kuvituksia:

Summa summarum: suosittelisin varmaan eniten Pentelin täytettävää Brushpeniä suureen kokoon piirtäessä tai jos hankit vain yhden kynän, ja Pilotin kovakärkinen kynä on suosikkini pieneen kokoon piirtäessä.

Linkki: Sivellinkynätesti, osa 2.

Taiteilijan tavaratalo Tempera tukee Sarjakuvablogit.comin toimintaa. Liikkeestä (Uudenmaankatu 16. Helsinki) saa Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20% alennusta tuotteista. Temperalla on myös verkkokauppa osoitteessa www.tempera.com/shop.

Sivellinkynät verkkokaupassa täällä.

Olen piirtänyt sarjiksia muistaakseni 6–7-vuotiaasta. Ensimmäiset sarjakuvani olivat lasten tusseilla ja kuulakärkikynällä piirrettyjä tarinoita valkoisesta sudesta joka posetti dramaattisesti tuulisilla kallioilla. Ala-asteen aikana piirsin erään tuolloisen kaverini kanssa kuuden paksun A4-vihon verran sarjakuvaa muutamista suosikkivideopeliemme ja sarjakuviemme hahmoista, mm. Hämähäkkimiehestä, Crash Bandicootista, Oddworld-sarjan Abesta, Sailor Moonista ja Pokémonin Rakettiryhmästä. Sen nimi oli ”New Herous”, ja se oli aivan järkyttävä. Minulla on se vieläkin tallessa. Luen sitä aina joskus, jos haluan nauraa niin että alan itkeä.

Sen jälkeen piirtelin itsekseni vähän järkevämpää(?) matskua – edelleen enempi vähempi eeppisiä fantasiatarinoita omista hahmoistani – mutta tuolloin en omistanut skanneria, joten kaikki jäi julkaisematta. Opintojen aikana löysin Sarjakuvablogit.comin ja lueskelin usean muun nykyisinkin vielä seuraamani ihmisen blogin läpi. Olin pitänyt aiemmin Livejournalissa tekstiblogia, mutta pidemmän päälle se ei ollut oma juttu, ja päätin kokeilla sarjisblogia.

Aloitin kieli poskessa, enkä juurikaan panostanut ulkoasuun tai kässäreihin. Tuolloin minulla oli myös aivan jäätävä art block menossa, joten tyyli vaihteli aika rankasti kyllästyttyäni kokeiluun toisensa perään. Nykyisin näyttäisi kuitenkin vahvasti siltä, että olen löytänyt mieluisan tyylin.

Valitsin sudet, koska ne ovat minulle hyvin merkityksellisiä eläimiä ja samaistun niihin kovasti. Ne ovat väärinymmärrettyjä olentoja, joiden ympärillä velloo kauhutarinoiden ylläpitämä, myrkyllinen vihan ja vainon ilmapiiri. Mitä hyvänsä sudet tekevätkin, se nähdään pahana. Susien on ok olla olemassa ainoastaan, mikäli ne eivät näy eivätkä kuulu, mutta parempi tietysti, mikäli eivät olisi olemassa lainkaan.

Lisäksi minulla on syntymästäni saakka ollut useimpien ihmisten seurassa olo kuin sudella lammaslaumassa. Ei auta, vaikka vetäisin lampaantaljan niskaani ja yrittäisin määkiä; joku aina huomaa, että tuossa lampaassa on jotakin vikaa, ja ilmiantaa muille. Ja vaikka sitä lampaantaljan käyttöä kuinka painotetaan ja vaaditaan, en silti tunnu osaavan tehdä sitä oikein.

Merkintöjen väritys ja yksityiskohdat ovat kokeneet valtavan muutoksen blogin alkuajoista, kiitos opintovuosina kuvaan astuneen perfektionismin: ”Jätä mieluummin kokonaan tekemättä, kuin että tee juosten kusten.” Perustin blogin muistaakseni vuonna 2009, ja tuona aikana sen nimi on muuttunut kerran, koska ensimmäinen nimi ei ollut kovin tarkkaan harkittu. Olen myös pohtinut nimen muuttamista uudelleen aikanaan 10-vuotispäivän kunniaksi, koska nykyinen nimi herättää turhan paljon haikeita muistoja.

Jokunen vuosi sitten minulla oli blogin suhteen kriisi koskien aiheita, mitä sinne olisi soveliasta piirtää. Lähes koko ikäni mielenterveysongelmien kanssa painineena olen hyvin altis negatiiviselle ajattelulle, ja välistä tuntui että blogikin oli täynnä pelkkää kitinää. Tosin poistettuani kaikki syvällisemmät merkinnät ja angstin, jätettyäni jäljelle vain kivat jutut sekä päätettyäni piirtää ainoastaan positiivarointia, blogi kävikin yllättäen lähellä kuolemaa.

Mikäli jättäisin negatiiviset asiat pois, ei se antaisi missään määrin realistista kuvaa elämästäni. Saatan kenties olla narri joka naurattaa ja viihdyttää muita, mutta olen myös kyllästynyt kuulemaan, kuinka en lainkaan näytä tai vaikuta masentuneelta tai ahdistuneelta tai milloin mitäkin. Siispä ajattelin piirtää aivan kaikesta.

Aiheet vaihtelevat kaiken maailman kuumista perunoista ja tabuista arjen pieniin, tärkeisiin ja huvittaviin asioihin. Joskus sarjikset ovat lyhyempiä, joskus pidempiä jaksamisesta riippuen. Pyrin päivittämään vähintään kerran kuussa, mutta mikäli ideoita ja aikaa on, päivittelen useamminkin.

Itselleni musta huumori on tehokkain selviytymiskeino. Mikäli sarjakuvani saavat edes yhden ihmisen ymmärtämään millaista vajaatoimintaisen pään kanssa eläminen on, kuinka massiivista vahinkoa vuosia jatkunut vaino ja rääkkäys voi aiheuttaa, samaistumaan kokemuksiin, saamaan niistä vertaistukea, nauramaan tai löytämään suitsuttamieni pelien, kirjojen, musiikin yms. joukosta uusia tuttavuuksia, ovat ne täyttäneet tarkoituksensa.

Marjo Suvanto on vuonna 2013 Kuopion Muotoiluakatemiasta valmistunut, nykyisin Oulussa asuva medianomi, joka haaveilee eristäytymisestä pieneen mökkiin keskelle villiä korpea kera kymmenen koiran.

inkubi.sarjakuvablogit.com

Teksti: Katja Kontturi ja Viivi Rintanen. Kuvat: Viivi Rintanen

Suomen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa – historian tutkiminen nykysarjakuvan keinoin -hankkeessa neljä tutkijaa ja neljä taiteilijaa työsti neljä artikkelia, jotka julkaistiin Helsingin sarjakuvafestivaaleilla Kuti-ilmaisjakelulehden (#45) liitteessä.

Omassa sarjakuvamuotoisessa tutkimusartikkelissamme avasimme sarjakuvabloggaamisen merkityksiä. Jatkamme keskustelua aiheesta nyt tässä.

Kyselyn (N=45) tuloksista voidaan päätellä, että sarjakuvabloggaaminen on merkityksellinen kanava purkaa omia tunteita. Se on terapeuttista bloggaajalle, mutta myös blogin lukijalle. Esimerkkinä 26–30-vuotiaan miehen kyselyvastaus: “Pahan olon sanallistaminen ja kuvallistaminen tekee tunteistani olemassaolevia [sic.] sekä itselleni että ulkopuoliselle maailmalle. Näin tunnen oloni osaksi tätä maailmaa ja ihmiskuntaa, ja että sanoillani ja teoillani ja tunteillani on merkitystä.”

Suomalainen juttu

Katja Kontturi: Sarjakuvablogikulttuuri on varsin suomalainen juttu, mikä tuli minulle yllätyksenä. Olin kiinnittänyt huomiota 2010-luvulla suosituksi nousseeseen sarjakuvabloggaamiseen, mutta en ollut tajunnut, ettei tätä kulttuuria oikeastaan ole muualla. Kun aloimme työstää Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -artikkelia, otin yhteyttä pohjoismaalaisiin kollegoihini. Ruotsissa ei tiedetty ilmiöstä mitään, mutta Norjassa ja Tanskassa voi kuulemma törmätä yksittäisiin omaelämäkerrallisiin blogeihin, joiden pitäjät bloggaavat sarjakuvamuodossa. Muuten vaikuttaa siltä, että termi “sarjakuvablogi” viittaa muualla yksinkertaisesti blogiin, joka käsittelee sarjakuvia.

Minua alkoikin kiinnostaa se, mikä sarjakuvasta tekee merkittävän välineen kertoa omaa tarinaansa ja miksi nimenomaan blogissa. Miksi oma tarina halutaan julkaista?

Viivi Rintanen: Olen pohtinut samaa: miksi omaelämäkerrallinen aalto ilmenee sarjakuvablogeissamme? Pidin pitkistä, tosipohjaisista ja omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista ja blogit kutkuttivat samaa mielenkiintoa.

Omaelämäkerrallisissa blogeissa oli myös jotain, mihin kirja ei kyennyt: oikea henkilö kertoi tarinaansa vähä vähältä, reaaliajassa. Kuin olisin tutustunut henkilöön, jota en muutoin kohtaisi, ja sain tietää asioita, joita hän ei kasvokkain paljastaisi. Vaikka kontakti oli yksisuuntainen, sain blogeista paljon lohtua, ymmärrystä ja kykyä nauraa hetkille, jolloin sonta silppuuntuu tuulettimeen.

Onko sarjakuvablogi tila, jossa henkilökohtaisille, kipeillekin asioille on helpompi antaa sarjakuvakasvot, joiden takana tekijä voi pysyä anonyymina?

KK: Kyselyymme vastanneista 80 % oli nuoria aikuisia, 21–30-vuotiaita. Tuntuu nimenomaan siltä, että erityisesti nuoret tarttuvat vaikeisiinkin henkilökohtaisiin asioihin ja piirtävät ne sarjakuviksi. Esimerkiksi nimimerkki Kuningatar Alkoholi käsittelee vanhempiensa alkoholismia ja Wolf Kankare kuvittaa masennusta ja sukupuolenkorjausprosessia Susi sorakuopassa -blogissaan. Tämä tuntuu minusta merkittävimmältä: kipeä asia julkaistaan kaikkien halukkaiden luettavaksi. Sitä ei jätetä piiloon pöytälaatikkoon, vaan se tarjotaan ikään kuin alustaksi, johon lukijat voivat peilata omia kokemuksiaan.

Tämä seikka nousi esille myös kyselytutkimuksessamme. Vastaajistamme (N=45) 42 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaamisesta saa vertaistukea, mutta ei niinkään lukijoiden kommenteista, vaan siitä, että saa piirrettyä aiheesta merkinnän ja jaettua sen blogiin.

Sarjakuva on liioittelun väline

VR: On hieno kokemus tulla nähdyksi ja kuulluksi tavalla, jolla itse toivoisi. Vastavuoroista, kuuntelevaa ihmiskontaktia moni saa läheisiltään tai terapeutilta. Ehkä anonyymit, yksin väsättävissä olevat blogisarjakuvat ovat luonteva paikka avautua niille, joilla ei ole myötätuntoista, halukasta tai itselleen sopivaa kuuntelijaa.

Kyselyssä 78 % koki sarjakuvabloggaamisen terapeuttiseksi. Siis lähes neljä viidestä koki henkisen hyvinvointinsa lisääntyneen bloggaamalla! Jos bloggaaminen on luonteva vertaistuen ja terapeuttisen jakamisen paikka, niin miksi juuri sarjakuva on näin toimiva ilmaisukeino mielenkohennukseen?

KK: Näen itse sarjakuvan luontevana itseilmaisun tapana, koska mahdollisuudet näyttää ja kertoa konkretisoituvat aivan eri tavalla kuin pelkän kirjoittamisen kautta. Sarjakuva voi kerronnallaan esittää hyvinkin ristiriitaisia viestejä: pahan olon voi piirtää ruutujen taustalle samalla kun hahmo väittää puhekuplassaan, että kaikki on ihan hyvin. Alter egolleen voi liioitella joitain fyysisiä piirteitä tai jättää kuvaamatta ne itseä vaivaavat seikat.

Monet kyselyyn vastanneista kokivat sarjakuvan helpoksi ja itselle parhaaksi ilmaisuvälineeksi. Edellä mainittujen pohdintojen lisäksi vastaajat pitivät sarjakuvan kerrontakeinoja vapaampina liikkuma- ja tulkintavaraltaan kuin pelkän tekstin. Sarjakuva on liioittelun väline, jossa pienet epätäydellisyydet eivät haittaa tarinan kokonaisuutta.

VR: Sarjakuva on loistava väline katsoa elämäänsä sopivalta etäisyydeltä. Esikoistani Mielisairaalan kesätyttöä tehdessä tulin ensi kertaa tahattomasti tehneeksi tiliä hulluuksieni kanssa. Kirja kertoo monista kaltaisistani, mutta oli kerrottava kauttani, jotta teos olisi uskottava. Silloin kuvittelin uhraavani yksityisyyteni, jotta mielen järkkymisestä voitaisiin puhua todenmukaisesti. Kirja sai hyvän vastaanoton ja yllätyin: menettämisen sijaan minä sain myötätuntoa, itseluottamusta ja kohtalontovereita. Siksi aloitin Hulluussarjakuvia-blogini, jonne piirrän minulle lähetettyjä mielenterveystarinoita. Ehkä yritän auttaa muita niin kuin Kesätytön lukijat auttoivat minua. Näen blogimaailman turvallisena, toiveikkaana ja yhteisöllisenä alustana kaikenlaisille tarinoille. Miten sinun suhteesi sarjakuvablogeihin syntyi?

Ensin itselle, sitten muille

KK: Löysin sarjakuvablogit Milla Paloniemen ja Tea Tauriaisen blogien kautta. He käsittelevät monia arkensa tapahtumia mustan huumorin avulla, mikä viehätti minua kovasti. Blogien lukeminen ja niissä esitettyjen kokemusten peilaaminen oli sarjakuvatutkijalle luonteva harrastus. Mutta henkilökohtaiseksi se muuttui vasta keväällä 2014, kun aloin piirtää omaelämäkerrallista sarjakuvaa isäni kuolemasta. Minun piti tehdä pieni tutkielma sarjakuvan tekemisestä surutyön tukena ja ymmärsin, etten voi tutkia asiaa tekemättä itse sarjakuvaa.

Projektista tuli 50-sivuinen valokuvia ja lyriikoita hyödyntänyt teos, josta olen julkaissut paikoitellen katkelmia Facebook-sivuillani. Blogiin en sitä kuitenkaan ole laittanut ja ehkä tässä pätee sama seikka kuin kyselyymme vastanneilla: tärkeintä on ollut piirtää tarina ensin itselle. Vasta myöhemmin tulee se vaihe, että tarinan haluaa jakaa myös muiden luettavaksi. Mutta se oli ehdottomasti terapeuttinen kokemus.

VR: Teit sarjakuvan itsellesi, mutta se on herättävä ja koskettava tarina myös lukijalle. Olen kiitollinen, että sain lukea sen, vaikkei sitä ole julkaistu. Mitä opit sitä tehdessäsi? Mihin soveltaisit oppimaasi tutkijana tai sarjisopena?

KK: Huomasin konkreettisella tavalla, että joitain asioita oli helppo, joitain todella vaikeaa piirtää ja ne herättivät paljon ristiriitaisia tunteita. Kuitenkin kaiken piirtäminen auki oli jopa puhdistava kokemus. Olenkin opettajana pyrkinyt korostamaan jokaisen omaa tapaa ilmaista itselle tärkeitä asioita. Joskus kaikkea ei ole pakko näyttää, vaan teksti voi viedä lukijan taiteilijan mielenmaisemaan. Joskus taas pelkkä tikku-ukko riittää kuvaamaan kaiken olennaisen koskettavalla tavalla. Tärkeintä on aina tarina ja sen merkitys itselle.

VR: Kyllä, olen samaa mieltä. Sarjakuva voi olla reitti itseen ja yhteyteen muiden kanssa.

Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 3/2017. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfo-lehden, etuja jäsenkortilla ja oikeuden perustaa tänne blogin. Kuti-lehden sarjakuvatutkimusliite on luettavissa osoitteessa www.kutikuti.com/kuti_pdf/Kuti45_insert_spreads.pdf. 

Kummitus on pienimuotoinen olento, jonka yleisiin elinympäristöihin lukeutuvat mm. teekupit, maustesirottimet sekä kukkaruukut. Kummitukset ovat harvoin ihmisistä moksiskaan – välillä vaikuttaa jopa siltä, että me olemme niille yhtä näkymättömiä ja yhdentekeviä kuin ne meille. Kummitukset ovat melko välinpitämättömiä ympäristöään kohtaan, mutta ne aiheuttavat harvoin konkreettista vahinkoa (poikkeuksina mainittakoon dodolintujen sukupuutto, Turun palo sekä rutto).

Kummitukset ilmestyivät ensimmäisen kerran erääseen perspektiiviharjoitukseen opiskellessani sarjakuvaa Muurlan Opistossa vuonna 2011. Strippeihin ne päätyivät kuitenkin vasta vuosi sitten, ja nykyään ne ovat ihan minun lempiasiani ikinä! Toivottavasti ne tuovat muillekin yhtä paljon iloa. Huihuihui!

Johanna Jasmine (s. 1992) on turkulainen sarjakuvataiteilija, -aktiivi sekä kuvittaja, joka pyrkii ravistelemaan teekupistaan pois kaikki kummitukset (sun muut otukset) ennen kuin kaataa siihen kuumaa vettä.

kummitus.sarjakuvablogit.com

Vuoden sarjakuvablogi -palkinto on jaettu neljännen kerran Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.9.2017. Sen sai Jiipu Uusitalon Tajukankaan kutoja.

Kuva: Henry Söderlund

”Miksi punk on niin rajaton riemu?”

Blogi käsittelee vesivärein tamperelaisen Jiipun elämää transfeminiininä ihmisenä ja kommmentoi yhteiskunnallisia tapahtumia. Se päivittyy säännöllisesti maanantaisin ja pyrkii herättämään keskustelua. Usein käsitellään politiikkaa, kirjoja, luentoja, punk-keikkoja, ruokaa… Henkilökohtaiset kokemukset nivoutuvat yleisempään maailmanjärjestyksen ruotimiseen ja aktivismiin.

Lue blogi täältä: tajukankaankutoja.sarjakuvablogit.com

Voittaja saa 200 euron lahjakortin, jonka tarjoaa taidetarvikeliike Tempera. Kiitos Tempera!

Kaupallinen ilmoitus: Tempera tarjoaa myös alennuksia Suomen sarjakuvaseuran jäsenille liikkeessään: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Raati perustelee

Raadin muodostivat aiemmin blogipalkitut sarjakuvataiteilijat Viivi Rintanen ja Tea Tauriainen sekä Sarjainfo-lehden päätoimittaja Aino Sutinen.

”Jiipun blogi on räiskyvä ja mielenkiintoinen niin ulkoasunsa kuin sisältönsä puolesta. Blogissa otetaan kantaa, kerrotaan asioita rohkeasti ja värikkäästi. Jiipulla on tosi ihana ja tunnistettava piirustustyyli! Joka kerta tulee hyvä mieli, kun näkee häneltä uusia sarjiksia.

Jatka hyvää työtä! Blogisi tykittelee tuhannen auringon voimalla!”

– Tea Tauriainen, madteaparty.sarjakuvablogit.com

”Jiipu Uun Tajukankaan kutoja on yhtä aikaa helppolukuinen ja täyttä asiaa sekä kevyt katsoa mutta vakavasti otettava. Jiipu piirtää houkuttelevin akvarellein aiheista, jotka voisivat olla vaikeasti lähestyttäviä: anarkismista, transaktivismista ja feminismistä. Blogi luo kuvan oikeudenmukaisesta tyypistä, joka osaa avata maailmankatsomustaan lukijalle saarnaamatta ja visuaalisesti kauniisti.

En muista milloin aloin lukea Tajukankaan kutojaa, koska blogi vain pikkuhiljaa teki minusta lukijansa. Jiipu ansaitsee tunnustuksen myös pitkäjänteisestä bloggaamisesta. Sekä siitä, että on bloginsa perusteella juuri sellainen myötätuntoinen, kriittinen, kärsivällinen ja ajattelevainen tyyppi joita maailma tarvitsee.”

– Viivi Rintanen, hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com

Tekijä on aiemmin kertonut blogistaan näin:

”Me elämme historiallista muutosaikaa: halpa energia, jonka varaan kulutusyhteiskunta on rakennettu, on loppumassa maailmasta. Olemme pilanneet elinympäristömme ja saaneet planeetan ilmaston sekaisin. Välillä mietin, onko kovin älykästä käyttää aikaansa sarjakuvablogin pitämiseen, kun voisin myös opetella viljelemään kaalia. Siitä voisi olla hyötyä muuttuvassa maailmassa. Olen kyllä vähän kokeillut lehtikaalin viljelyä ja piirtänyt siitä blogiini.

Muita asioita, joista olen kertonut blogissani ovat transfeminiininä eläminen tässä yhteiskunnassa, feminismi, anarkismi, kommuunielämä ja punkkikeikoilla käyminen, muun muassa. Neljään vuoteen mahtuu paljon, esimerkiksi kaksi talonvaltausta, mielenosoituksia, henkilökohtaisia kriisejä, upeita ystäviä ja hienoja festareita. Osa kuvituksista on aina vain dadaismia ja tajunnanvirtaa, se on hyvä.”

Lue Jiipun koko teksti täältä: ”Sarjakuvabloggaaminen on yhteisöllistä toimintaa”. 

Blogi on ollut myös kuukauden blogina vuonna 2013, lue vanhempi esittelyteksti täältä.

Vuonna 2013 blogi oli mustavalkoinen.

Huom. blogi sisältää osittain sisältöä joka ei sovi alaikäisille, herkille tai työpaikalle.

Minulla ei ole todellakaan mitään hajua miksi teen sarjakuvaa ja se, että päädyin koko taiteenmuodon pariin on kai ihan puhdasta turhamaisuutta. Piirtänyt olen aina, mutta olen pysytellut kiltisti kuvitustaiteen parissa. Kolmisen vuotta sitten minua alkoi kyllästyttää jatkuva yksityiskohtien nysvääminen ja se liiallinen aika mitä käytin kuviin suhteessa palkkaan, ja päätin alkaa piirtää sarjiksia ihan omaksi ilokseni sellaisella ”fuck this shit” -periaatteella. Minulla ei varsinaisesti ollut mitenkään tarkoituksena jäädä kyseisen taiteenmuodon pariin. Pääasiallinen motivaationi oli oppia vähän letkeämpää ja kevyempää ilmaisua ja sitten hyödyntää sitä kuvituksissa.

Toisin kävi. Tämä on ehdottomasti paras sivuraide mille olen eksynyt ja se raide jolla taidan pysyä.

Sarjakuva on työvälineenä tietyllä tapaa täydellinen, sillä siinä on äärettömän paljon liikkumavaraa ilmaisun ja kerronnan suhteen. Sarjakuva ei voi olla liian kertova tai liian abstrakti tai liian hyvin tai huonosti piirretty. Pääpaino siirtyy täysin uusille alueilla ja tätä kautta olen kai löytänyt sen oman ilmaisunvapauteni.

Sarjakuvani ovat henkilökohtaisia. Joskin se mitä ne kertovan ei kai aina ole täysin selvää. Ne syntyvät usein erilaisten tunteiden myllerryksistä ja hyvin spontaanisti. En varsinaisesti ajattele sen pidemmälle mitä sarjakuvat ilmaisevat ja millaista viestiä ne lähettävät. Minä vaan aika lailla läjäytän paperille kaiken mitä päähäni juolahtaa.

Ilmaisuni on kai jokseenkin ”vahvaa”? Ehkä rohkeaa? Minun on ehkä vaikea hahmottaa sitä itse. Luulen sen johtuvan siitä, että olen ihmisena varsin tasainen, hillitty, kontrollissa ja miellyttämisenhaluinen. Sarjakuvani usein näyttävät aivan muulta kuin miltä vaikutan ulospäin. Ehkä kompensoin niillä sitä omien tunteiden ilmisua, mitä en saa itsestäni arjessa ulos.  Lisäksi minulla saattaa ehkä olla vähän omalaatuinen huumorintaju ja jonkinlaista rakkautta inhorealismia ja abstraktia ilmaisua kohtaan. Enkä välttämättä nyt ainakaan välttele pieniä gore-vivahteita tai mahdollisesti K-18-materiaalia.

Jätän usein sarjakuviini paljon tulkinnanvaraa. Se on tarkoituksellista, sillä mielelläni haastan lukijan päättelemään ihan itse mitä tarkoitan. Samalla saan myös tilaa jakaa asioita, joita en välttämättä jakaisi edes parhaalle ystävälleni niin, että en oikeastaan välttämättä jaa mitään, mutta kuitenkin paljastan kaiken. Se on terapeuttista ja voimauttavaa. Ilmaisuni pääpaino on ehdottomasti kuvallisessa ilmaisussa ja teksti saa usein ehkä vain sellaisen kuvaa tukevan roolin.

Sarjakuvani käsittelevät kai pääosin mielenterveyttä ja sen puutetta, seksuaalisuutta, itseinhoa, kehollisuutta ja kaikkea tuon alueen sisällä. Lisäksi mukana pyörii vahvasti queer-, trans- ja feminismivaikutteisia aiheita. Välillä pyörittelen myös omaa MS-diagnoosiani ja menneisyyttäni, johon kuuluu kaikenlaista koulukiusaamisesta alkoholiongelmaiseen vanhempaan.

Parasta, mitä sarjakuva on mulle antanut, on ehdottomasti mahdollisuus tutustua muihin sarjakuvapiirtäjiin ja lukijoihin. En ole varmaan koskaan ennen saanut tutustua näin valtavaan määrään loistotyyppejä ja olen ehdottomasti ihmisihminen, joten muuta ei taida tarvitakaan. Lisäksi olen viimein löytänyt sen taiteenmuodon, jonka tuottaminen on lähes pelkästään todella palkitsevaa ja joksenkin kevyttä.

Mulla tulee pian ulos jo toinen ihan huolella työstetty zine tämän vuoden sisällä ja en olisi koskaan ennen pystynyt tälläiseen tahtiin vielä niin, että kaikki vastuu tekemisestä ja siihen käytettävästä ajasta on täysin minulla itselläni. Tosin siinäkin annan kiitosta myös lukijoille, koska tietenkin se myös motivoi, kun tietää että niitä omia juttuja luetaan. Se kai luo jopa pientä vastuuntunnetta sellaisella hyvällä ja motivoivalla tavalla. Ja tunteen siitä, että omalla tekemisellä on merkitystä.

Kimmo Lust on 31-vuotias mielenterveyskuntoutuja, queer, muunsukupuolinen, äiti, omaishoitaja, kroonisesti sairas (ms-tauti), myöhään herännyt, Aspergerin oireyhtymän omaava ja monet opinnot keskeyttänyt, pääasiassa itseoppinut sarjakuvabloggaaja. Periaatteessa opiskelee taidetta toisen asteen koulussa, mutta käytännössä aika omaan tahtiin, erittäin suurella joustolla ja pääasiassa etänä kotoa käsin.

lust.sarjakuvablogit.com

Halusin lapsena tehdä historiaan liittyvää sarjakuvaa, etupäässä Asterixin, Blueberryn, ”Historian suurten seikkailujen”, Tintin ja Prinssi Rohkean innoittamana, tai ainakin innostamana. Osasin juuri kirjoittaa. Itkin katkerasti (tai jotenkin epämääräisen vihaisena) sitten, kun tekeleeni olivat niin avuttomia. Vanhemmat sanoivat että eiväthän nämä ole ollenkaan avuttomia, mutta kuitenkin he lukivat kuvani ja tekstini ”väärin”. En vakuuttunut. Välimatka oli liian pitkä, lapsen mieli liian rehellinen, hybris ei vielä kehittynyt.

Nykyään tykkään kaikesta, ihan kaikesta, kunhan se on hyvää. Viime vuosina en ole törmännyt ainakaan julkaistun sarjakuvan piirissä mihinkään huonoon. Luen, tai pikemminkin katselen (tietysti myös luen) kaiken minkä ehdin. En ehdi paljoa; olen hidas. Muistan tekijöiden nimiä, mutta vain harvoja.

Periaatteessa sarjakuvan erottaminen muista taidemuodoista on perusteltua silloin kun halutaan analysoida sarjakuvaa nimenomaan taidemuotona. Muuten näillä erotteluilla ei mielestäni ole niin väliä, koska millä tahansa välineellä voidaan tehdä mitä tahansa. Periaatteessa. En minä itse tietenkään ihan voi. Mutta viis siitä, sillä joku aina voi kumminkin, ainakin lähes mitä tahansa. Siten ihmiskunta elää ja hengittää, ja kulkee töpöttäen eteenpäin.

Haluan edelleenkin tehdä historiaan liittyviä sarjakuvia, eikä siinä mitään että olen saanut tehdyksi niitä aika vähän. Sarjakuvablogiini piirrän periaatteessa mitä huvittaa, mutta keksimäni hahmot ohjaavat assosiaatioitani. Itselleni on hyvin epäselvää, milloin teen piirrosta itsestäni ja milloin jostakin ulkomaailman ilmiöstä. Pahoittelen tarpeetonta monisanaisuuttani.

Harri Haarala on 1977 syntynyt miespuolinen inhimillinen olento.

harrih.sarjakuvablogit.com

Kuvatiedostot eivät aina näy kaikissa selaimissa ja laitteissa, jos tiedostojen nimissä on ääkkösiä. Käytä siis vain kirjaimia a-z ja numeroita.

Teksti ja kuvat: Mari Ahokoivu

Ilmaistyö, tuo sarjakuvantekijän ikuinen ystävä. Bloggaajana olet ehkä alkanut saada työtarjouksia blogisi perusteella.  ”Valitettavasti meillä ei ole budjettia maksaa palkkiota” on lause jonka saa lukea turhauttavan monesta sähköpostista, jotka alkavat muuten niin lupaavasti.

Olisi helppoa sanoa, että ilmaistyölle pitää aina sanoa ei, sillä ethän pyytäisi ketään muutakaan tekemään ilmaista työtä puolestasi (voisitko sanoa putkimiehelle että maksat näkyvyydellä?), mutta ehdottomuudesta lipsuvat niin rautaiset ammattilaiset kuin aloittelevat tekijätkin.

Moni hieno kulttuurilehti tai -taho ei pärjäisi ilman ilmaistyötä, ja useat seurat ja yhdistykset pyörivät täysin vapaaehtoistyöllä. Tai ehkä sinulla on itselläsi mielessä projekti, jonka haluaisit tehdä muiden bloggaajien kanssa, mutta joka pitäisi toteuttaa nollabudjetilla.

Itse olen istunut pöydän molemmalla puolella. Teen edelleen ilmaistyötä tahoille, jotka ovat lähellä sydäntäni ja joiden työtä haluan tukea (esimerkkinä tämä blogikirjoitus). Olen myös itse järjestänyt tapahtumia ja julkaissut antologioita jotka on tehty pääosin vapaaehtoistyön voimin. Ohessa oppimiani asioita, joista on ehkä apua myös muille, niin tekijälle kuin työn pyytäjälle.

ILMAISTYÖN PYYTÄJÄLLE

• Jos projektillasi on budjetti, älä automaattisesti pyydä ilmaista työtä vaan sisällytä tekijöiden palkat budjettiin alusta asti. Hae apurahaa projektillesi ja kirjaa hakemuksen budjettiin tekijöille maksettavat palkkiot.
• Mieti miten pystyisit maksamaan palkkioita tekijöille. Käy läpi mahdollisuutesi  apurahoihin, mainostuloihin ja joukkorahoiituksiin ennen kuin päädyt pyytämään ilmaista työtä.
• Kun otat yhteyttä tekijään, kerro selvästi mistä on kyse, mihin sarjakuvaa tai kuvitusta tarvitaan ja miksi kyseiseen tekijään otetaan yhteyttä. Jos mahdollista, lähesty kaikkia henkilökohtaisesti.
• Tee heti alkuun selväksi, ettei työstä voi maksaa palkkaa.
• Älä yritä tarjota näkyvyyttä! Näkyvyys ei korvaa rahallista maksua. Kerro mielummin projektistasi tai yhdistyksestäsi: Miksi juuri sinun projektisi on tärkeä toteuttaa? Voitko tarjota jotain muuta vastinetta?

• Muista että tekijällä on oikeus sanoa ei (ja todennäköisesti niin tekee). Jos tekijä näkee työn olevan mielekästä ilman rahallista korvausta, hän voi suostua. Älä oleta automaattisesti tekijän lähtevän mukaan.
• Muista että tekijä tekee SINULLE palveluksen lähtiessään mukaan tekemään ilmaistyötä. Muista kiittää!
• Myös luonnosten pyytäminen on ilmaistyötä! luonnostelu tai hahmosuunnittelu on suuri osa itse sarjakuvan tai kuvituksen tekemistä (omien sarjakuvieni tekeminen on jotakuin 10% ahdistusta 30% suunnittelua 30% luonnostelua 30% piirtämistä).
• Anna tekijälle aikaa. Ilmaistyö tehdään omalla ajalla ja palkkatyöt menevät aina sen ohi.
• Pidä tekijä ajantasalla miten projekti edistyy, varmista että kaikki tietävät ja hyväksyvät mahdolliset muutokset suunnitelmissa ja muista kiittää tekijöitä työstä (tämä tuli jo esille, mutta sanon sen uudestaan koska tälle ei voi antaa liikaa painoarvoa).
• Ilmainen työ tarkoittaa usein vähempää laatua. Tekijöillä ei ehkä ole aikaa tai motivaatiota paneutua siihen niin paljon mitä palkkatyöhön.
• Anna tekijälle mahdollisimman paljon vapautta työhön. Mitä enemmän vaatimuksia, sitä enemmän palkkaa!

ILMAISTYÖN TEKIJÄLLE

• Tarkista kuka pyytää ilmaistyötä. Varmista, että kyse on siitä ettei ole varaa maksaa, eikä siitä ettei ole halua maksaa palkkioita (jos projektilla on suuri budjetti se pitäisi näkyä myös sisällöntuottajien palkkioissa).
• Lähde tekemään ilmaistyötä VAIN jos:

1. työ vaikuttaa todella kivalta ja saat toteuttaa sen haluamallasi tavalla
2. työhön ei kulu liikaa aikaa
3. kyseessä on hyväntekeväisyystempaus tai taho jota haluat tukea. Ilmaistyö on aina hyväntekeväisyyttä!

• Varmista mihin työtä käytetään. Jos työllä on tarkoitus tehdä rahaa (esimerkiksi painamalla julisteita, kortteja tms), vaadi prosenttimaksua itsellesi (ellei kyseessä ole tempaus, jossa nimenomaan kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen).
• Älä lähde tekemään työtä ”näkyvyydestä”. Näkyvyyttä voit saada tekemällä ihan omia projektejasi. Näkyvyyttä olet saanut jo blogillasi, onhan työn tarjoajakin sinut löytänyt!
• Muista, että sinulla on aina oikeus sanoa ei. Vaikka ilmaistyötä tarjottaisiin ainutlaatuisella suurella näkyvyydellä, jota “et voi muualta saada”, siitä saa ja voi kieltäytyä.  Jos saat maineen ilmaistyöntekijänä, teet hallaa niin itsellesi kuin koko alalle.
• Mieti, voitko saada ilmaistyöstä muuta sinulle hyödyllistä vastinetta, esimerkiksi verkostoitumista, inspiraatiota, energiaa muiden töiden tekemiseen tms. Suhtaudu varauksella tahoon, joka pyrkii houkuttelemaan sinua ilmaistyöhön verukkeella, että ilmaistyö poikisi muita töitä (jos työstäsi ei makseta palkkaa nyt, voiko olettaa että seuraavista töistä maksettaisiin?).
• Jos olet kahden vaiheilla, keskustele muiden tekijöiden kanssa. Tarjotaanko muille samasta työstä palkkiota? Ovatko muut lähteneet projektiin mukaan ja miksi? Onko muilla kokemuksia kyseisen työn pyytäjästä?
• Jos olet lupautunut tekemään ilmaistyötä, pyri tekemään se loppuun asti ammattilaisesti. Pidä kiinni sovituista deadlineistä. Ilmaistyön pitäisi kuitenkin antaa sinulle mahdollisimman paljon vapautta toteuttaa työ. Tämä on hyvä mahdollisuus kokeilla uutta tyyliä tai välinettä. Varmista, ettet lupaudu liian moneen projektiin mukaan, ja että sinulle jää aikaa myös palkkatöiden tekemiseen.

Kirjoittaja on tehnyt sarjakuvataiteilijan ja kuvittajan töitä kohta kymmenen vuotta, ollut mukana Suomen sarjakuvaseuran, Oulun sarjakuvaseuran, Pohjois-Suomen feministisen sarjakuvatoiminnan ja Sarjakuvantekijät ry:n toiminnassa sekä työskennellyt mm. Sarjainfon päätoimittajana.

ahokoivu.sarjakuvablogit.com

Näkyvyys-galleria on Suomen sarjakuvaseuran ja Kuvittajien Helsingin Kalliossa pitämä galleria, jonka ensimmäinen ryhmänäyttely toukokuussa 2017 käsittelee ilmaistyön problematiikkaa. Myös Marin työ (artikkelin alussa) on myynnissä printtinä. Lisää näyttelystä täällä.

Nimeni on Jiipu Uusitalo. Jossain on luola, joka on täynnä servereitä, jotka pyörittävät maailmanlaajuista tietoverkkoa. Olen tehnyt tietoverkkoon sarjakuvablogin. Sarjakuvablogin nimi on Tajukankaankutoja. Olen pitänyt blogia neljä vuotta.

Me elämme historiallista muutosaikaa: halpa energia, jonka varaan kulutusyhteiskunta on rakennettu, on loppumassa maailmasta. Olemme pilanneet elinympäristömme ja saaneet planeetan ilmaston sekaisin. Välillä mietin, onko kovin älykästä käyttää aikaansa sarjakuvablogin pitämiseen, kun voisin myös opetella viljelemään kaalia. Siitä voisi olla hyötyä muuttuvassa maailmassa. Olen kyllä vähän kokeillut lehtikaalin viljelyä ja piirtänyt siitä blogiini.

Muita asioita, joista olen kertonut blogissani ovat transfeminiininä eläminen tässä yhteiskunnassa, feminismi, anarkismi, kommuunielämä ja punkkikeikoilla käyminen, muun muassa. Neljään vuoteen mahtuu paljon, esimerkiksi kaksi talonvaltausta, mielenosoituksia, henkilökohtaisia kriisejä, upeita ystäviä ja hienoja festareita. Osa kuvituksista on aina vain dadaismia ja tajunnanvirtaa, se on hyvä.

Sarjakuvabloggaaminen on hyvin yhteisöllistä toimintaa, olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin sen kautta. Bloggaamisen kohdalla olen puhunut usein halusta vaikuttaa. Se onkin tärkeää. Yhtä tärkeää on vain olla jokin paikka, jossa kertoo itseään tarinaksi, osin itselleen, osin muille.

On vaikea sanoa voiko sarjakuvablogi herättää aitoa keskustelua, mutta sen piirtäminen on hauskaa ja tuo merkityksen tuntua elämääni. On myös hyvä olla olemassa taiteellinen kaatopaikka, johon voi laittaa kaikki kokeilut ja muihin julkaisuihin sopimattomat dada-kuvitukset.

Päivitän blogia maanantaisin.

Lue blogi:

tajukankaankutoja.sarjakuvablogit.com

Teksti on julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehden numerossa 1/17. Tilaa Sarjainfo täältä.

Perustin ensimmäisen sarjakuvablogini Wunderwaldin vuonna 2010 lähtiessäni vaihto-oppilaaksi Skotlantiin. Aiheitani olivat ja ovat vieläkin elämän isot ja pienet, toisinaan surrealistisetkin tapahtumat, matkustustaminen, menneisyys ja tulevaisuus. Piirrän myös elokuva-arvosteluja, vinkkaan hyviä kirjoja ja musiikkia. Pidettyäni Wunderwaldia viisi vuotta halusin aloittaa puhtaalta pöydältä uudella nimellä, joten tammikuussa 2015 syntyi Hologramofoni.

Historiani sarjakuvan kanssa on pitkä. Lapsena luin Aku Ankkaa ja ranskalaisbelgialaisia sarjakuvia kuten Pikoa ja Fantasiota, Asterixia, Luky Lukea, Valerian ja Laurelinea sekä Lentoemäntä Natashaa. Teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa siirryin undergroundhenkisempään, kokeellisempaan sarjakuvaan. Suosikkejani olivat Peter Bagge, Julie Doucet, Charles Burns ja Judge Dredd. Näitä vaikutteita voi ehkä silloin tällöin nähdä vieläkin piirrustustyylissäni.

Sarjakuvablogi on minulle kanava kommunikoida, hauskuuttaa muita, toteuttaa itseäni sekä pitää päiväkirjaa, sillä tavallista päiväkirjaa en ole ikinä onnistunut pitämään. Sarjakuvamuodossa bloggaamisen paras puoli on ilmaisun vapaus ja joustavuus. Piirtäessä voi tehdä tyylikokeiluja, kertoa visuaalisia vitsejä, irrottautua perinteisestä kerrontatavasta ja sijoittaa itsensä vaikka keskelle alkumerta.

Blogini henki ilmentää toivoakseni omaa asennettani elämään. Uteliaisuutta, päättäväisyyttä ja rohkeutta tavoitella omia, kaukaisiakin päämääriä. Blogi kehittyy itseni mukana, välillä yskien ja köhien, mutta luovuttamatta.

Elina Ovaskainen (s. 1986) on helsinkiläinen Lahden muotoilu- ja taideinstituutista graafikoksi valmistunut kirjallisuudenystävä, elokuvanharrastaja ja jatkuvassa muutostilassa oleva tavallisen elämän tutkimusmatkailija.

hologramofoni.sarjakuvablogit.com

Iita Järn vastasi kysymykseen ”miksi bloggaan?” Iitan blogi on Potilasklubi.