Huh, näin sitä joutuu kesken kesähelteisen työpäivän pohtimaan oman sarjakuvablogin syntyperiä. Pakko sanoa, että en ole ihan satavarma mistä tämä edes lähti.
Sarjakuvia olen piirtänyt aina lapsesta lähtien. Aikaisimmat taitaa olla jotkin oksettavan nolot Digimon-rip-offit herkkänä ekaluokkalaisena ruutuvihkoon tekaistuna. Vakavammin aloin piirtämään monisatasivuista sarjakuvaa yläasteella – vasta 17-vuotiaana Limingalle päädyttyäni minulle vakiintui kuitenkin kuvapäiväkirja ja vesivärit. Luojan kiitos siitä. Tai oikeammin ehkä Keijjon kiitos siitä.
Mitä itse sarjisbloggaamiseen tulee, koko juttu lähti kai omista idoleista ja kavereiden kannustuksesta. Olin seurannut muutaman sempaini blogeja, mainittakoon Surkuhupaisaa ja Susi sorakuopassa muutamana, jo jonkin aikaa. Limingan taidekoulusta lähdettyäni alkoi kuitenkin tuo kosketus piirtämiseen hieman lipsua. Kaverit olivat aina nauttineet päiväkirjamerkinnöistäni, joten jossain vaiheessa kai ajattelin, että miksen siirtäisi päiväkirjailua netinkin puolelle? Kesä, kesätyöt ja niiden merkeissä eristäytyminenkin olivat juuri sopivasti tulossa kohdalle, eikä siinä ollut vapaapäivinä aikaa tehdä muutakaan kuin pitää piirtämistä yllä. Joten minä piirsin! Ja olihan se hyvä tekosyy opetella piirtopöydän käyttökin! On lie sopivaa, että näin blogini neljännen syntymäpäivän aikaan pääsen minäkin hetkeksi Sarjisblogien etusivulle! Hahaa!
Lähtöperäisesti aloin piirtämään blogia siis juuri siksi, että nautin piirtämisestä, nautin siitä kun muut nauttivat kädenjäljestäni, ja nautin ihan ylettömästi siitä, kun muut samaistuivat päivittäisiin kamppailuinihi. Vuosien varrella olen huomannut kuinka se, että muut saavat lohdutusta minun tuskistani, toimii eräänlaisena terapiana itsellenikin. Kaikki omainhotuskailusta itsetunnon kohentamiseen resonoi niin monen ihmisen kanssa, että se on melkein käsittämätöntä. Niinpä aiheet lähtivätkin vähitellen lipsumaan muutaman ruudun vitseistä monen sivun pituisiin postauksiin aina vaan rankemmista ja rankemmista aiheesta.
Muutama vuosi takaperin tulin jopa ulos omasta masennuskaapistani ja myönsin halunneeni tappaa itseni, juuri blogissani, ja sain valtavasti positiivista palautetta ja kannustusta. Vastineeksi mikään ei ole off limits; kaikesta saa ja pitää puhua. Rehellisyys on tavaramerkkini niin sarjisblogeissa kuin YouTubessakin. Siksi puhun myös vaikeistakin asioista mielelläni, niidenkin puolesta joiden henkiset voimavarat eivät siihen vielä riitä. Haaveilen kai salaa maailmanparannuksesta ihminen kerrallaan.
Suosikkiaiheitani tähän mennessä ovat olleet jokapäivän kamppailut masennuksen kanssa, fat shaming, itsetunnon kanssa tuskailu ja satunnaiset elämän pienten asioiden hehkutukset. Englanninkielen sanalle humbling ei taida olla mitään kunnon käännöstä, joka on sääli, koska se tunnetila on alati mielessä kun selaan blogini vanhempia merkintöjä. Tunnen ääretöntä kiitollisuutta lukijoilleni en pelkästään siksi, että jaksavat edelleen lukea jorinoitani, vaan myös siksi että ovat pitäneet mielenkiintoani piirtämiseen yllä kaikki nämä vuodet. Olen salaa sitoutumiskammoinen ihminen, joten tällainen sitoutumus on minulle iso asia, enkä koskaan halua vähätellä sen merkitystä.
Blogi on minulle loppujenlopuksi hyvin terapeuttinen. En piirrä pelkästään siksi, että se parantaa minun omaa oloani, vaan myös siksi, että tiedän että on mahdollisuus että blogini pelkällä olemassaolollaan saa edes yhden ihmisen tuntemaan olevansa vähemmän yksin. Se riittää.
Inna alias Corgisyrän alias Tesla Silvola, (s. 1991) syntyperäinen lappalainen ja siitä Limingalle (ja siitä Tampereelle) parempaa elämää etsimään karannut jokapaikanhöylä. Bloggaaminen, tuubaaminen, pelaaminen ja ruoka maistuu. Traconissa ja Kupliissa helposti bongattavissa.
