Heräsin sarjakuvan maailmaan vasta myöhään aikuisiällä. Tai ehkä vähän huijasin, kyllä mulle lapsuudessa tilattiin kotiin Karvista, josta tykkäsin hirveästi. Todennäköisesti suurimmaksi osaksi siksi, että se on kissa. Mulla ja ystävälläni oli tuolle oranssille raitakollille oikea faniklubi pystyssä, tehtiin siitä salaisia kirjoja ja sen semmoisia. Niissä oli paljon avattavia luukkuja, pussukoita ja luukkuja jotka kätkivät sisuksiinsa “kissankarvaa” ja “kissankynsiä” ja mitä ikinä keksittiinkään. Luonnollisesti karviskirjat sisälsivät rutkasti myös suoraan matkittua sarjakuvastrippiä.
Ennen pitkää huomasin, että Karvinen toistaa itseään liikaa, lehdessä kierrätettiin strippejä aina uudelleen ja uudelleen, enkä enää halunnut sitä tilattavan. Ajat muuttuivat. Väitin itselleni aika pitkään, etten oikeastaan edes tykkää sarjakuvasta, varsinkaan niiden tekemisestä. Liian työlästä, täytyy tehdä paljon kuvia, täytyy toistaa. Eli tylsää myös. Ei innosta. Kunnes yliopistolla tein täyskäännöksen pakollisen sarjakuvapäiväkirjatehtävän takia. Sarjis olikin kivaa? Ja omasta elämästä kertominen! Äkkiä olin jo sarjiksen sivuainetta tekemässä ja päädyin jopa pohtimaan syvällisemmin autobiografisen sarjakuvan luonnetta, tutkimaan ihan.
Mitä sitten omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekeminen tekijälleen – minulle – antaa? Koen sarjakuvan tekemisen päättymättömänä tutkimusmatkana. Sarjakuvissani kuvaan itseäni väsähtäneenä ja kyllästyneenä hahmona, jolla on pessimistinen asenne ja negatiivinen reaktio lähes kaikkea kokemaansa kohtaan. Korostettu ja lihavoitu, mutta true. Toisaalta, todellisuudessa en juurikaan osaa nauraa itselleni, sen sijaan minua representoivaa hahmoa kohtelen naurunalaisena ja avoimesti virheitä tekevänä. Asiat siis voisivat olla huonomminkin. Omaelämäkerrallista sarjakuvaa voisi luonnehtia välineeksi, jonka avulla tekijä hakee ensisijaisesti omaa ymmärrystä itselleen.
Onko näinkin henkilökohtaiseen kokemukseen pohjautuvalla aiheella sitten mitään annettavaa muille? Mielestäni kyllä. Omaelämäkerralla, vaikkapa sarjakuvamuotoisella, on aina olemassa sosiaalinen ulottuvuus: se kerrotaan vastaanottajaa ajatellen, jollekin toiselle. Vaikka kokemukseni maailmasta ovat yksilökohtaisia, omaelämäkerrallisten kertomusten rakentaminen paitsi paljastaa jotain itsestäni, sen kulttuurisidonnaisuus kertoo aina jotakin myös elinympäristöstäni ja muista ihmisistä.
Juliana Hyrri (s. 1989) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hänen taiteensa pääpaino on maalaus-, piirustus- ja sarjakuvataiteessa – teokset tasapainottelevat ekspressiivisen ja meditatiivisen otteen välillä. Taidekasvatuksen maisteriopinnot rullaavat Aalto ARTSissa, vahvalla kuvataiteen painotuksella ja sarjiksen sivuaineella kuorrutettuna. Työn alla on häpeää ja toiseutta käsittelevä sarjakuvanovellikokoelma, jolle Koneen Säätiö on myöntänyt apurahan. Tykkää edelleen kissoista.
rasvavihannes.sarjakuvablogit.com
