Monista muista tässä esiintyneistä sarjakuvailijoista aika selkeästi poiketen minä en ole koskaan piirtänyt. Minä en pidä piirtämisestä, en ole koskaan osannut piirtää enkä osaa vieläkään piirtää. Mutta sarjakuvasta pidän. Suhtaudunkin erittäin suurella varauksella kaikkiin ihmisiin, joiden kanssa ei voi käydä keskustelua aiheesta kuin aiheesta käyttäen yksinomaan Asterix-sitaatteja sellaisenaan.

Näinpä olenkin koko elämäni sarjakuvia työstänyt joko kera piirtävämmän yhteistyökumppanin tai hyvin viitteellisin tikku-ukkopiirrustuksin, sillä luontaisesti olen kiinnostunut käsikirjoittamisesta piirtämisen sijaan. Ikävä kyllä tikku-ukkojen veto ei oikein kanna omalla kohdallani XKCD-tasoisesti eikä yhteistyökuvioista ole tullut oikein mitään, joten sarjakuvallinen julkistuotantoni on ollut kovin vajavaista ennen nykyistä sarjakuvaani.

Piin Seikkailut Cismaailmassa koki yllätyssynnyn muunsukupuolisten ihmisten vertaistukiryhmässä, kun askartelupuuhan sijaan minä piirsinkin neljä sarjakuvastrippiä aiheeseen liittyen. Minä kun inhoan askartelua vielä enemmän kuin piirtämistä, tämä oli siinä kohtaa mieleisempi optio. Siellä myös hätäisesti syntyi sarjakuvan hieman kömpelö, mutta kuvaava nimi.

Hieman yllättäen lyijykynällä suhertamani neljä sarjakuvastrippiyritelmää kohtasivat mielihyväistä vastakaikua ja kohtuuvikkelästi heräsikin ajatus että ehkäpä peräti sitä voisi laajentaa ideaa pitempikestoisemmaksi. Sillä materiaalia trans-, muunsukupuolisuus-, lesbo- ja mielenterveyskentiltä piisaa enemmän kuin tarpeeksi sarjakuvan pohjalle. Naseva strippimuotoinen sarjakuva taas muotona tuntuu minulle luontevimmalta kirjoittaa ja on se myös mieluisin lukeakin, joten formaatti jäi sellaisekseen. Itse asiassa ne ryhmässä suttaamani ensimmäiset stripit esiintyvät kaikki sellaisenaan varhain varsinaisessakin sarjakuvassa.

Pakotin itseni lähtötilanteessa piirtämään jotain muita kuin tikku-ukkoja ja revin itsestäni piirtämiseen kykyjä joita en uskonut omaavani. Huiman graafisen päivityksen sarja sai noin 20 stripin jälkeen kun opettelin viikonloppuseminaarin aikana piirtämään hahmoni 3/4-profiilissa, jonka olin aiemmin aina hylännyt graafisten kykyjeni saavuttamattomissa olevana mahdottomana unelmana.

Muutenkin tämän noin puolen vuoden aikana piirtämistaitoni on noussut kohisten, ja vaikka en edelleenkään omasta kynänjäljestäni välitäkään, olen ollut aika shokissa siitä kuinka olen pystynyt piirtämään nyttemmin sellaisia asioita joita en olisi osannut kuvitella voivani piirtää vielä pari kuukautta sitten. Tämän myötä olen yllättäen myös alkanut pitää itse piirtämisestä, vaikka käsikirjoitukset ovatkin edelleen ehdoton ensisijainen asia sarjakuvatyöskentelyssä itselleni.

Tulevaisuuden suunnitelmia sarjan suhteen minulla ei pahemmin ole. Suoraan sanoen olen ollut aika järkyttynyt siitäkin että olen todella onnistunut pitämään sarjan pyörimässä kahden stripin viikkotahtia puolisen vuotta, ja että ihmiset ovat sen löytäneet ja siitä saan paljon positiivista palautetta odottamattomiltakin suunnilta.

Suuri osa strippien aiheista tulevat ainakin välillisesti elävästä elämästä, joten ideoita tulee ympäristöstä tasaiseen tahtiin. Koska en odottanut kovin monien lukevan sarjaa kovin pitkään, en mitenkään suunnitellut tulevaa. Joten näin ollen vain kuljen tämän suhteen virran mukana ja katson mihin tämän kanssa päädytään. Sen verran kuitenkin huimia tulevaisuuden suunnitelmia on, että normaalin tiistain ja perjantain sijaan Pride-viikolla julkaisen stripin jokaisena viitenä arkipäivänä. Mutta no huh – johan siinä nyt jo onkin jotain!

piinmaailma.sarjakuvablogit.com

Teen sarjakuvia niin kauan kuin ”hullu” on haukkumasana. Bloggaan ja puhun ronskisti hulluudesta, koska olen itse mieleltäni järkkynyt tai alunalkaen poikkeava. Pyrin olemaan kaltaisteni koko kirjon puolestapiirtäjä.

Sarjisesikoiseni Mielisairaalan kesätytön (Suuri Kurpitsa 2015) oli tarkoitus purkaa koko mielenterveysongelmien ympärille pesiytynyt stigma. Kerroin kirjassa vimmaisesti oman hulluustarinani ja todelliseen mielenterveysosastoon perustuvia ihmiskohtaloita. Työstin kirjaa vuosia ja eka painos myytiin jo. Tavoitteeni oli siltikin silkkaa suuruudenhulluutta: liian moni tärkeä tarina jäi kertomatta. Laitosten ovet tulivat vasta raotetuiksi ja mielen sairauksien tabu hädintuskin naarmuttui.

Siksi perustin Hulluussarjakuvia-blogin. Siellä piirrän minulle lähetettyjä mielenterveystarinoita yhteistyössä tarinansa lähettäneiden kanssa. Blogi on osallistavaa mielenterveystyötä, koska siellä me sekopäät puhumme itse puolestamme. Meitä harvoin kuunnellaan – olemmehan sekaisin! Mutta vaikka olisimmekin, on meillä merkityksellistä sanottavaa puolestamme. Tarinoiden tarkoitus on näyttää todenmukaisesti, hyssytelemättä tai romantisoimatta, miltä mielen järkkyminen tuntuu.

Hulluussarjakuviin valitut tarinat eivät ole vain sanoja tai kuvia, vaan elettyjä elämiä. Työstän vuoden 2016 aikana julkaistavaa yhdeksää tarinaa. Tarinoiden takaa löytyy ainutlaatuisia, rohkeita, lahjakkaita tyyppejä, joiden kanssa työskentely on ilo. Sähköpostivaihdolla käsikirjoitamme, josta minä jatkan tarinan sarjakuvaksi.

Toivon Hulluussarjakuvista paikkaa, jossa sarjakuvien kautta puretaan, tuetaan, keskustellaan, kuunnellaan, tirautetaan kyynel tai tyrskähdetään nauruun, purnataan ja ollaan kiitollisia. Kunhan ei olla vain hiljaa ja ymmärretä hävetä. Blogin periaatteissa hulluus ei ole häpeällistä, vaan inhimillistä.

Tarinat hulluuden kokemuksista tai läheltä nähdyistä mielenterveysongelmista ovat edelleen tervetulleita osoitteeseen hulluussarjakuvia@gmail.com. Vuoden 2016 tarinat on valittu, mutta otan vastaan materiaalia jatkuvasti. Tsekkaa täältä yhteydenotto-ohjeistus!

En ehdi piirtämään kaikkia tarinoita, vaikka niin toivoisin. Silti jokainen kertomus vaikuttaa minuun, rikastaen käsitystäni hulluudesta. En julkaise mitään minulle kerrottua ilman lupaa. Olen nöyrän kiitollinen, kiinnostunut ja vaikuttunut jokaisesta viestistä. Vastaan jokaiseen viestiin sitä mukaa kun ehdin.

Hulluussarjakuvia saattaa olla ensimmäinen sarjakuvablogi Suomessa, jonka piirtotyötä on tuettu apurahoilla. Suurkiitos kuuluu Alli Paasikiven Säätiölle ja Sarjakuvantekijät ry.:n Pätkä-apurahalle, jotka rohkenivat maksamaan piirtopalkkani tulevalle vuodelle. Lisäksi Hulluussarjakuvat tekee yhteistyötä monien järjestöjen kanssa.

Blogi päivittyy kesäkuusta 2016 alkaen kahdesti kuussa. Tällä hetkellä Hulluussarjiksia on julkaistu vasta kaksi, mutta facebook-yhteisömme on jo yli kolmesatapäinen. Tykkäämällä saat tiedon uusista tarinoista!

Viivi Rintanen on 25-vuotias sarjakuvataiteilija ja taidekasvattaja.

hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com

Julian koskettavan Liikkeessä-tarinan yksi ruutu.

Olen pitänyt Onttokallo-sarjakuvablogia tällä alustalla vuodesta 2008. Blogiin tuleva sisältö vaihtelee. Päiväkirjamerkintöjä, kuvitusta, luonnoksia ja jo julkaistuja töitä.

Blogi toimii hyvin portfoliona ja sen kautta olen saanut yhteistyötarjouksia. En tiedä kuinka laaja näkyvyys blogilla on, mutta minut on yllättänyt se, miten eri kautta sitä saa palautetta. Välillä tulee sohaistua ampiaispesää, kun kommentoi ajankohtaisia juttuja.

Sarjakuvissa minua kiehtoo tarinankerronnan monitasoisuus. Viime aikoina olen kirjottanut paljon, mutta sarjakuva on pääilmaisukeinoni. Sarjakuviani on ilmestynyt muutamassa antologiassa ja lehdissä. Kotiäitinä on suuria suunnitelmia saada piirrettyä enemmän. En ole julkaissut koskaan mitään omaa ja yritänkin pusertaa ekaa pidempää tarinaa julkaisukuntoon. Ehkäpä myös koostaa vanhoista jutuista pienlehden.

Warda Ahmed (s. 1985) asuu Vantaalla. Kasvatustieteen yo ja sarjakuvaope. Hoitovapaalla ehtii työstää sarjakuvatarinoita, poliittisia kannareita ja päivittää Instagram-tiliä.

warda.sarjakuvablogit.com

Olen piirrellyt aina ja lapsuudessa halusin sarjakuvapiirtäjäksi taikka animaattoriksi. Jätin kuitenkin unelma-ammatin joksikin aikaa, kun tiedostin ettei se toimi samalla tavalla Suomessa kuin muualla. Tosin nyttemmin olen lähtenyt taas sen perään, mutta heikkouksiini kuuluu huono tarinapää jota olen yrittänyt treenata, mutta ilman näkyviä tuloksia…

Loin blogin jo kauan kauan aikaa sitten (2012) mutta en ole tehnyt siihen juuri sisältöä ennen kuin nyttemmin – vaikka en tiedä voiko niitä ”yksiruutuisia” vielä kutsua sarjakuviksi…

Yritän herätellä ihmisiä siihen että karjalan kieltä on Suomessa, vaikka kieli onkin lähinnä pysynyt Suomessa perheenjäsenten salakielenä. Karjalankielisiä karjalaisia ei kohdeltu niin kuin yleisesti luullaan Kalevalan takia, vaan kohtelu muistutti sitä, mitä tämän päivän pakolaiset kohtaavat. Ihmiset luulevat että karjalankielisiä otettiin sotien jälkeen vastaan kuin ”hienoina kalevalaisina heimoveljinä,” ja todella positiivisestI että ”evakkojen sijoittaminen oli menestystarina.”

Todellisuus oli että heitä paheksuttiin – joissain taloissa kuulemma piti liikkua kyyryssä niin kuin huutolainen – ja etenkin karjalan kielen etelämurteen puhujat kuulostivat venäjän kieleltä joittenkin korviin. Jotkut jopa väittivät ettei karjalaisilla ei ollut mitään hätää, vaan ”rikkauksien” perässä tulivat – osa taas sanoi ettei heillä ollut mitään menetetyssä Karjalassa, keppikerjäläiskansaa. Ainoastaan sodassa olleet tunsivat jotain myötätuntoa.

Karjalan kieltä on jopa yritetty muuttaa suomen kielen murteeksi, vaikka ne olivat kaksi eri kieltä, kuten ruotsi ja norja. Eikä pidä unohtaa suomalaista äärioikeiston ajattelutapaa, jossa suunniteltiin Itä-Karjalan etnistä puhdistusta Suur-Suomen nimeen…

Minulla on tavoitteena myös karjalan kielen saaminen nykyaikaisempaan ympäristöön, etteivät ihmiset pysty turvautumaan ”liian vanhaa kieltä, ei sovellu nykyaikaan” -selitykseen. Kosmoval’a -projektini toimii juuri tätä vastaan. Kosmoval’an linnu sijaiččou Nio-Karjal kosmossiirroskunnas…

Yritän sarjakuvapiirtäjänä tehdä genre-pohjaisia tarinoita jotka sijoittuvat vaara- ja järvimaisemiin, ja jotenkin saada elantoa niistä… Yritän myös tehdä sarjakuvalajille sopivaa ’tuotetta’ kun yrittäjähenkinen olen. Esimerkkinä tämä ”paristevos”-idea, jossa kaksi eri teosta on crossoverina keskenään, mutta tarinan näkökulma on eri (metodia on käytetty vanhoissa videopeleissä).

Olen tehnyt erilaisia omia ja yhteisprojekteja, joissa on karjalaksi käännettyjä sarjakuvia ja joissa mm. opetetaan karjalan kieltä sarjakuvan avulla.

Toni Tapio Timonen (1990, Nurmes) on tällä hetkellä Outokummun kuva-artesaaniopiskelija. Outokummussa Jokke Saharinen käy vetämässä sarjakuvakursseja ja Outokummun ammattiopisto on Pohjois-Karjalan suurin kulttuurialan opisto. Perheessä mummo ja isotäti puhuivat karjalaa, mutta isä sisaruksineen eivät puhu ja Toni taas puhuu jotenkin… Toni on toiminut osuuskunta-yrittäjänä ja samaisen osuuskunnan hallituksessa.

huntertimonen.sarjakuvablogit.com  

Olen piirtänyt varmaan niin kauan kuin jaksan muistaa. Jollain vanhalla kotivideolla on vieläkin todisteet siitä, miten piirrän seinälle. Seinän ja lyijykynän jälkeen olen siirtynyt hienostuneempiin formaatteihin, mutta sarjakuvablogin aloitin vasta pitkän harkinnan jälkeen, vuonna 2014. Nykyistä blogia ja sen materiaalia ennen oli harjoitusmateriaalia, joka on kadonnut jonnekin, jonkun muuton yhteydessä.

Blogin pitäminen kannustaa säännölliseen piirtämiseen. Arkistojen avulla onkin helppo nähdä, miten oma tyyli on muotoutunut ja missä vaiheessa tuli ostettua uusia työvälineitä tai kokeiltua uusia asioita kuvakerronnassa. Bloggaamisen kautta olen myös tutustunut kokonaan uudenlaiseen yhteisöön, joka on helpottanut asumista pääkaupunkiseudulla. Samanhenkisten ihmisten löytäminen ja kannustavan palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat olleet mieluisa lisä blogin pitämisessä.

Päivitykseni keskittyvät enimmäkseen arkisiin asioihin, vaikka olen myös harkinnut tekeväni arvosteluja esimerkiksi tuotteista, elokuvista tai palveluista useammin. Blogin pitäminen tuntuu neutraalilta tavalta kertoa yksityiskohtia esimerkiksi omasta terveydentilasta, mutta aina en uskalla mennä kovin henkilökohtaisiin asioihin, ainakaan ilman asianmukaisia varoituksia.

Mia K. (s. 1988) on Hyvinkäältä Vantaalle muuttanut ikuinen lapsi, joka haluaa isona olla mahtiemäntä.

badger.sarjakuvablogit.com

Blogin pitäminen alkoi mulla heti Limingan sarjakuvalinjan jälkeen 2006. Silloin blogialustana toimi vuodatus.net, jonka kanssa muistan tuskailleeni silloin paljon (sekä ylläpidon että sisällön tuottamisen kanssa). Blogiini eksyi silloin kaikki mahdollinen kuvapäiväkirjoistani oikeastaan pitkälti ilman sensuuria, suihkupissoista ja seksiseikkailuista lähtien. Silloin en osannut hävetä, mikä oli mahtavaa. Nyt ehkä vähän kaduttaakin, että poistin koko vuodatuksen blogini (muistan tehneeni sen pienessä viinihuurussa itkien ja muistellen tapahtumia joiden pohjalta merkinnät olivat syntyneet) ja nyt nuo jutut elävät vain pölyttyvissä päiväkirjan kansissa.

Koko blogaamistouhu on mun kohdalla muuttanut muotoaan jatkuvasti ja selaillessani tätä nykyistä Hilloa Hilloa -blogia kovin syvällisiä ja henkilökohtaisia juttuja ei blogiin ole eksynyt. Outo juttu. Ehkä juurtunut elämäntilanne on hillinnyt osaltaan avautumisia, koska ympärillä on nyt työkaverit ja perhe on laajentunut avopuolison myötä. Ympärillä on enemmän ihmisiä joiden mahdollisia reaktioita pitää jännittää.

Nyt olen kuitenkin nauttinut siitä, että voin laittaa blogiini ihan mitä milloinkin huvittaa tai saa aikaiseksi muiden menojen keskellä. On terapeuttista ylipäätään piirtää ja laittaa juttuja muiden nähtäville eikä vain piirrellä omaksi huvikseen. Sarjakuvablogit onkin ihan mahtava koealusta eri tekniikoille, tavoille ja sisällöille.

Olli ”Hillo” Hietala (s.1985) on Vaasassa asuva ihminen joka tasapainottelee elämäänsä avopuolison, työn, pelaamisen ja piirtämisen välillä. Sarjakuvien pariin hän eksyi vahingossa Limingassa 2005, mutta edelleen niitä vahingossa tupsahtelee päiväkirjan sivuille ja joskus blogiinkin asti.

hillo.sarjakuvablogit.com

Olen aina ollut sitä mieltä, että sarjakuvaa pitää piirtää paperille tai korkeintaan jollekin muulle konkreettiselle orgaaniselle alustalle ja sarjakuvaa pitää julkaista paperilla. Sarjakuvakursseilla opettaessani tapasin opiskelijoita, jotka ajattelivat aivan toisin. Kyseenalaistivat paasaukseni. Kerran marisin ystävälleni tästä nuorison käsittämättömästä halusta julkaista piirroksiaan verkossa ja vain verkossa. Toiset eivät edes paperia käytä, vaan tuottavat taiteensa suoraan digitaaliseksi, eivätkä suostu edes kokeilemaan vesivärimaalaamisen ihanuutta. Ystäväni totesi vain, että ihan samanlainen jääräpäähän sinä olit taidekoulussa. Toisin päin vain.

Tottahan se on. Olin jääräpää ja yhä olen. Kyseenalaistin tulevaisuuden hömpötykset. En suostunut edes kuvaamaan digikameralla. Kyllä oikeat valokuvat otetaan filmille ja mielellään kehitetään itse pimiössä! Nyttemmin kyllä olen lopettanut filmille kuvaamisen kokonaan. Kirpparipöydässäni oli syyskuussa myynnissä kaksi kinofilmikameraa, kaitafilmikamera, kaitafilmiprojektori ja -leikkuri.

Olen päättänyt luopua ennakkoluuloistani ja avartaa maailmaani maailmanlaajuiseen tietoverkkoon. Ruudun takaa -blogi synty vaati silti pitkän pohdinnan. Ystäväni ja naapurin Simo Ollila kannusti minua aloittamaan. Simo tekee työkseen kulttuuritiedottamista ja kirjoittaa kulttuuriin ja tiedottamiseen keskittyvää blogia nimeltään Pikseli on pitkä matka.  Hänen mukaansa nykyaikana blogi on ehdottaman tärkeä työväline kulttuurialan ammattilaiselle. Kaikilla taiteilijoilla pitäisi kuulemma olla blogi.

Niihin aikoihin minulla oli työharjoittelija, graafista suunnittelua opiskeleva Minna. Koska en vietä aikaa netillä tai ATK:n ääressä muutenkaan, pistin työharjoittelijani ottamaan selvää millaisia sarjisblogeja tai verkkosarjakuvia on. Hän sai päivän aikaa ja esitteli minulle sitten kohtalaisen kattavan otoksen sivustoja. Kolmistaan, minä, Minna ja Simo, päätimme, että tämä sarjakuvablogit.com olisi mulle paras paikka.

Lopullisen päätöksen blogin perustamisesta tein Kemin sarjakuvapäivillä 11.10.2014. Istuttiin muiden sarjakuvataiteilijoiden kanssa Tervahallin pukuhuoneessa odottamassa, että joudutaan lavalle Kemin kaupunginorkesterin ja Anssi Tikanmäen orkesterin kanssa. Kyselin Hanna-Pirita Lehkoselta blogin tekemisestä ja hän oli niin optimistisen innostava, että lopulta uskaltauduin itsekin pitämään lokikirjaa. Huvittavaa kuviossa on se, että Hanna-Pirita on entinen oppilaani, joka nyt neuvoi minua sarjakuvan julkaisemisessa. Hanna-Pirita ei kylläkään ollut niitä, jotka kiukuttelivat vesivärien käytöstä.

Simo piti mulle pikakurssin tuosta WordPressistä, ja antoi ahkerasti palautetta erityisesti blogin ulkoasusta, joka oli aluksi kuulemma liian harmaa ja vanhanaikainen.

Alusta lähtien mulle oli selvää, että käsittelen blogissa nimenomaan sarjakuvan tekemistä. Ystäväni ja kustantajani Pauli Kallio sanoi minulle, kun piirsin uusia sarjiksia Tyhmä Tyttö -kokoelmaan vuonna 2003, että saan tehdä julkaisuun sarjakuvia mistä tahansa aiheesta, paitsi sarjakuvien tekemisestä. Tähän asti olen noudattanut ohjetta.

Minä, Mikko ja Annikki -albumin ilmestymisen jälkeen koin kuitenkin suurta tarvetta kertoa tuosta albumin syntyprosessista. Kaikesta siitä, mikä ei mahtunut kirjaan. Olen aiemminkin halunnut jakaa sarjisten syntyvaiheita lukijoille. Tai ehkä terapoida itseäni suuren koitoksen jälkeen. Kun Tuuli ja Myrsky ilmestyi, teimme samaisen Simo Ollilan kanssa verkkosivuilleni osion albumin tekemisestä (linkki). Uusi blogi on juuri tällaiseen puuhaan huomattavasti helpompi väline kuin verkkosivut, puhumattakaan paperisesta julkaisusta!

Olen aikoinaan tehnyt aika paljon pienlehtiä. Monella tapaa blogi muistuttaa pienlehteä julkaisukanavana: pieni budjetti, julkaisemisen vapaus ja tekeminen on omaehtoista toimintaa. Eikä kukaan voi tulla sanomaan, että älä nyt tollasia piirrä tai ettei ketään kiinnosta, mitä sä oot kuunnellu radiosta. Aivan itse voi määritellä mikä on mielenkiintoista sisältöä ja mikä ei. Tokihan blogi-ilmaisua rajoittavat tietyt juridiset seikat, mutta samat lait koskevat tietysti myös pienlehtiä. Sarjakuvablogin tekeminen tuntuu samalla tavalla vapaalta ja innostavalta väkertämiseltä kuin pienlehtien askartelu. Palautetta vain tulee lukijoilta vähemmän.

Ennen pelkäsin, että blogit vievät pienlehdet hautaan, kun nuoriso lakkaa käyttämästä paperia sarjakuvan julkaisemiseen. Nyt olen hoksannut, että blogit ovat tulleet vain uudeksi kanavaksi lehtien rinnalle ja yhä löytyy myös väkeä Pienlehtitaivaaseen.

Tiitu Takalo (s. 1976) on tamperelainen sarjakuvataiteilija.

tiitu.sarjakuvablogit.com

Jos päivität Facebookiin blogiartikkelin, saattaa käydä niin että Facebook ei hae esikatselukuvaa tai hakee sivulta jotain muuta kuin merkinnässä näkyvän kuvan. Asian voi usein korjata hakemalla kuvan Facebookin välimuistiin tästä linkistä:

https://developers.facebook.com/tools/debug/og/object/

Syötä blogimerkinnän osoite kenttään ja paina ”Fetch new scrape information”. Sen jälkeen esikatselukuva yleensä toimii.

Sisältää myös lapsille sopimatonta materiaalia.

Omaelämäsarjisten piirtely ja julkaisu on mulle terapeuttista, sosiaalista ja muuten vaan hauskaa. Aloitin niiden piirtämisen ehkä joskus 13/14-vuotiaana kun innostuin sarjakuvista ekan kerran, mutten vielä julkaissut missään. Näytin niitä kavereille joiden kanssa piirrettiin tyhmiä emo-yaoi-sarjiksia.

Aloitin ekan sarjisblogini Vuodatuksessa vuosina 2010-2012 Limingan taidekoulun kannustamana, kunnes kuuluisan ’12 palvelinvirheen takia kaikki sivulle laitetut kuvat katosi. Menetin blogini sisällön ja pidin noin puolen vuoden verran taukoa sarjisbloggailusta. Tuntui siltä kuin olis ollut jonkinlainen aukko sydämessä, sarjisbloggaaminen oli niin rakas harrastus. Lopulta pääsin yli traumastani, ja aloitin tämän englanninkielisen blogin 2013 kevättalvella.

Perareikä-blogini on ainakin omasta mielestäni erittäin ailahtelevainen laadun ja tyylin suhteen. Joskus tulee kausia, kun piirrän ja väritän hauskoja sarjiksia tyylikkäästi koneella, ja toisinaan teen suoraan tussilla lehtiöön rustattuja suttuja missä ei ole mitään viihdyttävää. Angstaan jatkuvasti siitä ettei mun tyyli ole koskaan asettunut mihinkään tiettyyn mihin voisin aina tukeutua, vaan löydän kaikkia uusia tapoja miten haluan piirtää ja innostun eri tyyleistä eri aikoina. Joskus se on huono asia, joskus hyvä.

Tykkään kaikkein eniten tehdä sarjakuvia omasta elämästäni. Se on mulle helpointa ja kivointa. En käy pahemmin missään tai tee mitään rakentavaa, joten ideat tulee siitä kun tapahtuu jotain hassua, jokin asia mietityttää tai on jotain vuodatettavaa – yleensä jotain itselle ajankohtaista. Tällä hetkellä suurin osa sarjiksista inspiroituu siitä mitä ikinä teenkään tyttöystäväni Nadian kanssa. Olen ”salaa” poliittinen queer-feministi, ja piirrän välillä yksityisemmistä asioista kuten huumeiden käytöstä ja seksistä, mutta yleinen hassuttelu on tavallisin sarjisaihe.

En kyllä koskaan kuvitellut että kukaan lukisi blogiani, kun en yritä tarkotuksella tehdä mitään mielenkiintoista tai nättiä. Teen sitä enimmälti omaa sarjakuvallista kehitystä varten. Taiteellisen itsevarmuuden kasvaessa haluan yrittää vääntää jotain monisivuista fiktiosarjista, jos lusikat riittää. Olisi kiva osallistua enemmän zineihin ja muihin projekteihin.

Blogin takana on pipopäinen Petra/Pertsa/Pera, -94, joka on nauttii täysin rinnoin Tampereesta, työttömänä olemisesta, mahtavasta parisuhteesta, ja Tumblrin selaamisesta kaiket päivät.

perareika.sarjakuvablogit.com

Kun olin 4-vuotias sain jostain käsiini Karvinen-sarjakuvalehden. En vielä tuolloin osannut lukea, mutta katselin kuvia ja ajattelin, että tää on tosi siisti juttu ja tällästä mä tuun tekemään isona. Ja näin syntyi kiinnostus sarjakuviin lukemisena sekä tekemisenä.

Ala-asteella piirtelin enemmän eläinhahmoja, mutta ylä-asteella rupesin piirtämään lähinnä ihmisiä ja tein huvikseni humoristisia sarjakuvia jotka kertoivat kavereistani ja minusta. Nämä sarjikset eivät olleet erityisen omaelämäkerrallisia, vaan meillä oli eräänlaiset antisankari -alter egot joista piirsin lyhyitä tarinoita. Tuolloin rupesin jo ideoimaan hahmoja ja ideoita pidemmille sarjakuville joita halusin ryhtyä kehittämään eteenpäin. Jotkut tuolloin keksimäni hahmot ovat seuranneet mukana tähän päivään asti.

Aloitin Potilasklubin oikeastaan jo vuonna 2011, mutta sitten tuli, sanotaanko, laskukausi elämässä ja poistin merkinnät ja jätin blogin tyhjilleen. Nyt olen taas aloittanut blogin päivittämisen. Potilasklubi sisältää omaelämäkerrallisia sarjakuvia, lähinnä mielenterveysongelmiin liittyen, plus muutakin höyryjenpäästelyä. Toivon myös, että blogini auttaisi minua saamaan taas otteen piirtämisestä pitkän kuivan kauden jälkeen ja harjaantuisin taas sarjakuvien tekemisessä.

Periaatteenani on ennen kaikkea itsesensuurin välttäminen. Vielä en ole tosin varma miten Potilasklubi oikein sijoittuu blogosfääriin, että onko se nyt sitten epämiellyttävää yliavautuvaa navantuijottelua joka ei anna oikein mitään kenellekään muulle kuin itselleni, vai onko sillä sitten jotain tarjottavaa muillekin.

Iita (s. 1990) ei ole oikein mistään kotoisin. Syntynyt Oulussa jossa asui muutaman vuoden vauvana ja jonka jälkeen muuttanut sen parikymmentä kertaa. Vaikuttanut lähinnä Itä-Suomessa. Nykyisin pääkallopaikka löytyy Helsingistä. Ylä-asteen jälkeen hän lähti Savonlinnan taidelukioon, ja tällä hetkellä opiskelee kuvataidekasvatusta Aalto ARTS:issa. Tulevaisuudessa hän haluaisi piirtää scifi-sarjiksia. 

potilasklubi.sarjakuvablogit.com

Vanhojen kotisivujen hylkäämisen jälkeen aloitin sarjakuvablogin vuonna 2014 Limingan taidekoulussa opiskellessani. Olin jo pitkään ihaillut muiden hienoja sarjisblogeja, ja ne innostivat perustamaan omani. Blogaaminen ja kommenttien saaminen on tuntunut mukavalta ja toivon jaksavani pitää yllä jotenkuten aktiivista päivitystahtia.

Blogini on tähän asti täyttynyt elämäni pienistä hetkistä kertovilla sarjakuvilla, joita teen rennolla otteella välittämättä tekniikasta. Myös hiotummat digimaalaukset ja muut kuvat päätyvät yleensä blogia koristamaan.

Saara Holappa (s. 1994) löhöilee kotonaan Tyrnävällä ja välillä piirtää. Tällä hetkellä hän toivoo saavansa joskus sarjisalbumin kasaan ja pääsevänsä ammattikorkeakouluun opiskelemaan graafista suunnittelua.

pipiu.sarjakuvablogit.com