Tekisi mieli sanoa, että olen piirtänyt aina, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Piirtäminen on minulle kuitenkin aina ollut se minun omin kanava käsitellä ja jäsentää ajatuksiani ja ympäröivää maailmaa. Sarjakuvista innostuin nuorena viikarina Conan-barbaarin äärellä, joita luin kaverin luona. Kotona olevia sarjakuvia olivat turvalliset (ja tylsät) Aku Ankka ja Asterix. Aikuisempana korkeimmalle jalustalle on noussut David Mackin Kabuki-sarja.
Piirtelin paljon jo lapsena ja vanhimmat säilyneet työni taitavat olla vuodelta 1996, 13-vuotiaana tehdyt. Päädyin lukiossa kaikille mahdollisille kuvaamataidon kursseille ja lukion ja armeijan jälkeen hetken opiskelinkin kuvataidekasvatusta Helsingissä. Jokin meni sen osalta kuitenkin perustavanlaatuisesti vikaan ja kuvien tekeminen myrkyttyi opintojen jäädessä kesken. Meni melkein 10 vuotta etten antanut itselleni lupaa tehdä kuvia, ja en saanut yhteyttä enää siihen osaan itsessäni, josta ammensin lapsuuteni ja nuoruuteni kuvat.
Ajastaan kuitenkin tarve tehdä kuvia alkoi taas nostaa päätään ja tapasin ihmisiä, jotka saivat innostumaan asiasta uudelleen. Aloin harjoitella taas jo unohtamaani määrätietoisemmin ja kokeilla uusia tekniikoita. Päädyin mukaan jyväskyläläiseen sarjakuvaseuraan ja tein vuoden 2017 yhteisjulkaisuun lyhyen sarjakuvatarinan ”Prosessi”, joka on ensimmäinen koskaan tekemäni sarjakuva.
Otin albumista saadun palautteen nöyränä vastaan ja aloin suunnitella seuraavaa sarjakuvaa. Tämä ei kuitenkaan juuri edennyt. Puuhasin muita harjoituksia ja treenatessani lyijykynillä metallia satuin keksimään hahmon, johon tykästyin kovasti. Totentanzin. En tosin tässä vaiheessa vielä tiennyt, että tulisin tekemään hahmolle omaa sarjakuvaa vaan halusin tehdä hahmosta myös maalauksen.
Kävin viime vuonna myös ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleillani Helsingissä, jossa meidän paikallisella sarjakuvaseurallamme oli myyntipöytä. Pöytä oli Zinefestissä ja juuri keskustelualueen lavalle päin, siitä pääsi hyvin seuraamaan käytäviä keskusteluja ja lavan tapahtumia. Eniten minulle jäi sieltä mieleen Jiipu Uusitalon, Pii Anttosen ja Kimmo Lustin paneeli, sekä Emmi Nieminen. Se lyhyt keskustelu Emmi Niemisen ja kustantajan edustajan kanssa, kun he olivat esitelleet tulevaa Vihan ja inhon internet -teosta oli se, joka lopulta sai kaiken liikkeelle.
Aihe oli minusta jotenkin niin tärkeä ja järisyttävää rohkeutta edustava, että yritin pöydän takaa Emmille jotain kannustavia sanoja lausua paneelin jälkeen:
”Kiitos teille rohkeudesta! Yritän ainakin omille lapsilleni sitten näitä opettaa, se on keino minun vaikuttaa vanhempana, että maailma paranee.”
Tsiisus kraist, mitä latteuksia!
”Voit vaikuttaa myös yhteiskunnan osana” sanoi Emmi, a classy lady.
Koko bussimatkan takaisin Jyväskylään aivoni kävivät ylikierroksilla, kun minulle alkoi pikkuhiljaa avautua se, kuinka megaluokan idiootti olen. Jos Emmi näkee tämän tekstin, niin olen pahoillani. Teen parhaillaan parannusta ja aion vaikuttaa asioihin myös muilla keinoilla mitä minulla on käytössä. Tällä sarjakuvalla ja astumalla pois sieltä hiljaisesta enemmistöstä seinän vierestä. Bussimatkan aikana myös tajusin mikä olisi aiemmin kehittelemäni hahmon tulevaisuus.
Loppuvuoden 2017 suunnittelin millä tavalla alan tarinaa rakentaa blogiini. Lueskelin aika paljon muiden blogeja, juuri yllämainittujen panelistien, ja sitten Viivi Rintasen Hulluussarjakuvia ja kaikkien edellä mainittujen tekemiset antoivat luottamusta siihen, että sarjisblogin perustaminen voisi olla ihan hyväkin juttu. Seuraan aika paljon ajankohtaisia asioita ja halusin tuoda tätä jotenkin blogiin myös mukaan. Halusin ottaa tietoisesti myös sellaisen lähestymiskulman, että esittelen asiani perusteellisesti ja etsin sitä varten itsekin tietoa. Blogini sisällön ei ole tarkoitus olla kevyttä luettavaa, josta voi ahmia 6-12 palaa lounastauolla, vaan ravistella ajatuksia ja haastaa ajattelemaan enemmän ja syvemmin. Hybris on salakavala otus ja monessa mukana, vaikka olisikin jo hyvisten puolella ajatuksineen.
Blogi on minulle nyt kuitenkin se kanava tällä hetkellä, jolla pidän kynän liikkeessä samalla kun käsikirjoitan ja suunnittelen Totentanziin liittyvää pidempää sarjakuvaa. Blogi auttaa minua kehittämään taustaa, maailmaa ja hahmoja syvemmiksi ja samalla kehittymään kertojana ja piirtäjänä ja ihmisenä. Minulla on blogin lisäksi perhe ja päivätyö, joten minun on myös harjoiteltava oman workflow’n johtaminen, ja tämä onkin ehkä nykytilanteen haastavin palapeli. Muutaman kerran toisten lasten vanhemmat ovat harrastuksissa hieman outona katsoneet, mitä piirrän lehtiöön sillä aikaa kun kakarat hikoilevat jumpassa.
Sarjakuva on todellinen masterclass sen suhteen kuinka paljon opittavaa ja mahdollisuuksia on. Jokainen sivu ja ruutu on uusi harjoitus ja haaste. Tekstin juoksuttaminen ja tiivistäminen olennaisiin osiin on parempaa aivojumppaa kuin mikään sudoku. Tästäkin esittelytekstistä tuli liian pitkä, vaikka typistin sen jo puoleen alkuperäisestä.
Kiitos kaikille edellä mainituille yhdessä ja erikseen tien viitoittamisesta. Nöyrä kiitos ja kumarrus päästä mukaan kuukauden blogeihin jo näin nuorella blogilla.
Lopuksi haluan lainata omaa idoliani, David Mackia: ”Comics are one of the last pirate media. One person can go and immediately just have an idea in his attic and make a book, and it can be out there.”
Raimo Saastamoinen on kuvien tekemisen harrastaja, joka pikkuhiljaa alkaa saada niskalenkin omista stigmoistaan, mutta ei ole vieläkään keksinyt miten vuorokauteen voisi lisätä kahdeksan tuntia enemmän aikaa kaiken tekemiseen. Perheen ja päivätyön lisäksi hän haluaa tehdä yhä enemmän sarjakuvaa yhä paremmin. Tätä kirjoittaessa hän vielä tuplavarmistaa, että kaikki romut on kasassa aamua varten ja valmistautuu elämänsä toiseen sarjakuvatapahtumaan, joka on tällä kertaa Tampereella ja samalla salaa toivoo, että edes joku blogin lukija tulee tervehtimään tapahtuman aikana.
totentanz.sarjakuvablogit.com
