Olen piirtänyt sarjiksia muistaakseni 6–7-vuotiaasta. Ensimmäiset sarjakuvani olivat lasten tusseilla ja kuulakärkikynällä piirrettyjä tarinoita valkoisesta sudesta joka posetti dramaattisesti tuulisilla kallioilla. Ala-asteen aikana piirsin erään tuolloisen kaverini kanssa kuuden paksun A4-vihon verran sarjakuvaa muutamista suosikkivideopeliemme ja sarjakuviemme hahmoista, mm. Hämähäkkimiehestä, Crash Bandicootista, Oddworld-sarjan Abesta, Sailor Moonista ja Pokémonin Rakettiryhmästä. Sen nimi oli ”New Herous”, ja se oli aivan järkyttävä. Minulla on se vieläkin tallessa. Luen sitä aina joskus, jos haluan nauraa niin että alan itkeä.

Sen jälkeen piirtelin itsekseni vähän järkevämpää(?) matskua – edelleen enempi vähempi eeppisiä fantasiatarinoita omista hahmoistani – mutta tuolloin en omistanut skanneria, joten kaikki jäi julkaisematta. Opintojen aikana löysin Sarjakuvablogit.comin ja lueskelin usean muun nykyisinkin vielä seuraamani ihmisen blogin läpi. Olin pitänyt aiemmin Livejournalissa tekstiblogia, mutta pidemmän päälle se ei ollut oma juttu, ja päätin kokeilla sarjisblogia.

Aloitin kieli poskessa, enkä juurikaan panostanut ulkoasuun tai kässäreihin. Tuolloin minulla oli myös aivan jäätävä art block menossa, joten tyyli vaihteli aika rankasti kyllästyttyäni kokeiluun toisensa perään. Nykyisin näyttäisi kuitenkin vahvasti siltä, että olen löytänyt mieluisan tyylin.

Valitsin sudet, koska ne ovat minulle hyvin merkityksellisiä eläimiä ja samaistun niihin kovasti. Ne ovat väärinymmärrettyjä olentoja, joiden ympärillä velloo kauhutarinoiden ylläpitämä, myrkyllinen vihan ja vainon ilmapiiri. Mitä hyvänsä sudet tekevätkin, se nähdään pahana. Susien on ok olla olemassa ainoastaan, mikäli ne eivät näy eivätkä kuulu, mutta parempi tietysti, mikäli eivät olisi olemassa lainkaan.

Lisäksi minulla on syntymästäni saakka ollut useimpien ihmisten seurassa olo kuin sudella lammaslaumassa. Ei auta, vaikka vetäisin lampaantaljan niskaani ja yrittäisin määkiä; joku aina huomaa, että tuossa lampaassa on jotakin vikaa, ja ilmiantaa muille. Ja vaikka sitä lampaantaljan käyttöä kuinka painotetaan ja vaaditaan, en silti tunnu osaavan tehdä sitä oikein.

Merkintöjen väritys ja yksityiskohdat ovat kokeneet valtavan muutoksen blogin alkuajoista, kiitos opintovuosina kuvaan astuneen perfektionismin: ”Jätä mieluummin kokonaan tekemättä, kuin että tee juosten kusten.” Perustin blogin muistaakseni vuonna 2009, ja tuona aikana sen nimi on muuttunut kerran, koska ensimmäinen nimi ei ollut kovin tarkkaan harkittu. Olen myös pohtinut nimen muuttamista uudelleen aikanaan 10-vuotispäivän kunniaksi, koska nykyinen nimi herättää turhan paljon haikeita muistoja.

Jokunen vuosi sitten minulla oli blogin suhteen kriisi koskien aiheita, mitä sinne olisi soveliasta piirtää. Lähes koko ikäni mielenterveysongelmien kanssa painineena olen hyvin altis negatiiviselle ajattelulle, ja välistä tuntui että blogikin oli täynnä pelkkää kitinää. Tosin poistettuani kaikki syvällisemmät merkinnät ja angstin, jätettyäni jäljelle vain kivat jutut sekä päätettyäni piirtää ainoastaan positiivarointia, blogi kävikin yllättäen lähellä kuolemaa.

Mikäli jättäisin negatiiviset asiat pois, ei se antaisi missään määrin realistista kuvaa elämästäni. Saatan kenties olla narri joka naurattaa ja viihdyttää muita, mutta olen myös kyllästynyt kuulemaan, kuinka en lainkaan näytä tai vaikuta masentuneelta tai ahdistuneelta tai milloin mitäkin. Siispä ajattelin piirtää aivan kaikesta.

Aiheet vaihtelevat kaiken maailman kuumista perunoista ja tabuista arjen pieniin, tärkeisiin ja huvittaviin asioihin. Joskus sarjikset ovat lyhyempiä, joskus pidempiä jaksamisesta riippuen. Pyrin päivittämään vähintään kerran kuussa, mutta mikäli ideoita ja aikaa on, päivittelen useamminkin.

Itselleni musta huumori on tehokkain selviytymiskeino. Mikäli sarjakuvani saavat edes yhden ihmisen ymmärtämään millaista vajaatoimintaisen pään kanssa eläminen on, kuinka massiivista vahinkoa vuosia jatkunut vaino ja rääkkäys voi aiheuttaa, samaistumaan kokemuksiin, saamaan niistä vertaistukea, nauramaan tai löytämään suitsuttamieni pelien, kirjojen, musiikin yms. joukosta uusia tuttavuuksia, ovat ne täyttäneet tarkoituksensa.

Marjo Suvanto on vuonna 2013 Kuopion Muotoiluakatemiasta valmistunut, nykyisin Oulussa asuva medianomi, joka haaveilee eristäytymisestä pieneen mökkiin keskelle villiä korpea kera kymmenen koiran.

inkubi.sarjakuvablogit.com

Kummitus on pienimuotoinen olento, jonka yleisiin elinympäristöihin lukeutuvat mm. teekupit, maustesirottimet sekä kukkaruukut. Kummitukset ovat harvoin ihmisistä moksiskaan – välillä vaikuttaa jopa siltä, että me olemme niille yhtä näkymättömiä ja yhdentekeviä kuin ne meille. Kummitukset ovat melko välinpitämättömiä ympäristöään kohtaan, mutta ne aiheuttavat harvoin konkreettista vahinkoa (poikkeuksina mainittakoon dodolintujen sukupuutto, Turun palo sekä rutto).

Kummitukset ilmestyivät ensimmäisen kerran erääseen perspektiiviharjoitukseen opiskellessani sarjakuvaa Muurlan Opistossa vuonna 2011. Strippeihin ne päätyivät kuitenkin vasta vuosi sitten, ja nykyään ne ovat ihan minun lempiasiani ikinä! Toivottavasti ne tuovat muillekin yhtä paljon iloa. Huihuihui!

Johanna Jasmine (s. 1992) on turkulainen sarjakuvataiteilija, -aktiivi sekä kuvittaja, joka pyrkii ravistelemaan teekupistaan pois kaikki kummitukset (sun muut otukset) ennen kuin kaataa siihen kuumaa vettä.

kummitus.sarjakuvablogit.com

Huom. blogi sisältää osittain sisältöä joka ei sovi alaikäisille, herkille tai työpaikalle.

Minulla ei ole todellakaan mitään hajua miksi teen sarjakuvaa ja se, että päädyin koko taiteenmuodon pariin on kai ihan puhdasta turhamaisuutta. Piirtänyt olen aina, mutta olen pysytellut kiltisti kuvitustaiteen parissa. Kolmisen vuotta sitten minua alkoi kyllästyttää jatkuva yksityiskohtien nysvääminen ja se liiallinen aika mitä käytin kuviin suhteessa palkkaan, ja päätin alkaa piirtää sarjiksia ihan omaksi ilokseni sellaisella ”fuck this shit” -periaatteella. Minulla ei varsinaisesti ollut mitenkään tarkoituksena jäädä kyseisen taiteenmuodon pariin. Pääasiallinen motivaationi oli oppia vähän letkeämpää ja kevyempää ilmaisua ja sitten hyödyntää sitä kuvituksissa.

Toisin kävi. Tämä on ehdottomasti paras sivuraide mille olen eksynyt ja se raide jolla taidan pysyä.

Sarjakuva on työvälineenä tietyllä tapaa täydellinen, sillä siinä on äärettömän paljon liikkumavaraa ilmaisun ja kerronnan suhteen. Sarjakuva ei voi olla liian kertova tai liian abstrakti tai liian hyvin tai huonosti piirretty. Pääpaino siirtyy täysin uusille alueilla ja tätä kautta olen kai löytänyt sen oman ilmaisunvapauteni.

Sarjakuvani ovat henkilökohtaisia. Joskin se mitä ne kertovan ei kai aina ole täysin selvää. Ne syntyvät usein erilaisten tunteiden myllerryksistä ja hyvin spontaanisti. En varsinaisesti ajattele sen pidemmälle mitä sarjakuvat ilmaisevat ja millaista viestiä ne lähettävät. Minä vaan aika lailla läjäytän paperille kaiken mitä päähäni juolahtaa.

Ilmaisuni on kai jokseenkin ”vahvaa”? Ehkä rohkeaa? Minun on ehkä vaikea hahmottaa sitä itse. Luulen sen johtuvan siitä, että olen ihmisena varsin tasainen, hillitty, kontrollissa ja miellyttämisenhaluinen. Sarjakuvani usein näyttävät aivan muulta kuin miltä vaikutan ulospäin. Ehkä kompensoin niillä sitä omien tunteiden ilmisua, mitä en saa itsestäni arjessa ulos.  Lisäksi minulla saattaa ehkä olla vähän omalaatuinen huumorintaju ja jonkinlaista rakkautta inhorealismia ja abstraktia ilmaisua kohtaan. Enkä välttämättä nyt ainakaan välttele pieniä gore-vivahteita tai mahdollisesti K-18-materiaalia.

Jätän usein sarjakuviini paljon tulkinnanvaraa. Se on tarkoituksellista, sillä mielelläni haastan lukijan päättelemään ihan itse mitä tarkoitan. Samalla saan myös tilaa jakaa asioita, joita en välttämättä jakaisi edes parhaalle ystävälleni niin, että en oikeastaan välttämättä jaa mitään, mutta kuitenkin paljastan kaiken. Se on terapeuttista ja voimauttavaa. Ilmaisuni pääpaino on ehdottomasti kuvallisessa ilmaisussa ja teksti saa usein ehkä vain sellaisen kuvaa tukevan roolin.

Sarjakuvani käsittelevät kai pääosin mielenterveyttä ja sen puutetta, seksuaalisuutta, itseinhoa, kehollisuutta ja kaikkea tuon alueen sisällä. Lisäksi mukana pyörii vahvasti queer-, trans- ja feminismivaikutteisia aiheita. Välillä pyörittelen myös omaa MS-diagnoosiani ja menneisyyttäni, johon kuuluu kaikenlaista koulukiusaamisesta alkoholiongelmaiseen vanhempaan.

Parasta, mitä sarjakuva on mulle antanut, on ehdottomasti mahdollisuus tutustua muihin sarjakuvapiirtäjiin ja lukijoihin. En ole varmaan koskaan ennen saanut tutustua näin valtavaan määrään loistotyyppejä ja olen ehdottomasti ihmisihminen, joten muuta ei taida tarvitakaan. Lisäksi olen viimein löytänyt sen taiteenmuodon, jonka tuottaminen on lähes pelkästään todella palkitsevaa ja joksenkin kevyttä.

Mulla tulee pian ulos jo toinen ihan huolella työstetty zine tämän vuoden sisällä ja en olisi koskaan ennen pystynyt tälläiseen tahtiin vielä niin, että kaikki vastuu tekemisestä ja siihen käytettävästä ajasta on täysin minulla itselläni. Tosin siinäkin annan kiitosta myös lukijoille, koska tietenkin se myös motivoi, kun tietää että niitä omia juttuja luetaan. Se kai luo jopa pientä vastuuntunnetta sellaisella hyvällä ja motivoivalla tavalla. Ja tunteen siitä, että omalla tekemisellä on merkitystä.

Kimmo Lust on 31-vuotias mielenterveyskuntoutuja, queer, muunsukupuolinen, äiti, omaishoitaja, kroonisesti sairas (ms-tauti), myöhään herännyt, Aspergerin oireyhtymän omaava ja monet opinnot keskeyttänyt, pääasiassa itseoppinut sarjakuvabloggaaja. Periaatteessa opiskelee taidetta toisen asteen koulussa, mutta käytännössä aika omaan tahtiin, erittäin suurella joustolla ja pääasiassa etänä kotoa käsin.

lust.sarjakuvablogit.com

Halusin lapsena tehdä historiaan liittyvää sarjakuvaa, etupäässä Asterixin, Blueberryn, ”Historian suurten seikkailujen”, Tintin ja Prinssi Rohkean innoittamana, tai ainakin innostamana. Osasin juuri kirjoittaa. Itkin katkerasti (tai jotenkin epämääräisen vihaisena) sitten, kun tekeleeni olivat niin avuttomia. Vanhemmat sanoivat että eiväthän nämä ole ollenkaan avuttomia, mutta kuitenkin he lukivat kuvani ja tekstini ”väärin”. En vakuuttunut. Välimatka oli liian pitkä, lapsen mieli liian rehellinen, hybris ei vielä kehittynyt.

Nykyään tykkään kaikesta, ihan kaikesta, kunhan se on hyvää. Viime vuosina en ole törmännyt ainakaan julkaistun sarjakuvan piirissä mihinkään huonoon. Luen, tai pikemminkin katselen (tietysti myös luen) kaiken minkä ehdin. En ehdi paljoa; olen hidas. Muistan tekijöiden nimiä, mutta vain harvoja.

Periaatteessa sarjakuvan erottaminen muista taidemuodoista on perusteltua silloin kun halutaan analysoida sarjakuvaa nimenomaan taidemuotona. Muuten näillä erotteluilla ei mielestäni ole niin väliä, koska millä tahansa välineellä voidaan tehdä mitä tahansa. Periaatteessa. En minä itse tietenkään ihan voi. Mutta viis siitä, sillä joku aina voi kumminkin, ainakin lähes mitä tahansa. Siten ihmiskunta elää ja hengittää, ja kulkee töpöttäen eteenpäin.

Haluan edelleenkin tehdä historiaan liittyviä sarjakuvia, eikä siinä mitään että olen saanut tehdyksi niitä aika vähän. Sarjakuvablogiini piirrän periaatteessa mitä huvittaa, mutta keksimäni hahmot ohjaavat assosiaatioitani. Itselleni on hyvin epäselvää, milloin teen piirrosta itsestäni ja milloin jostakin ulkomaailman ilmiöstä. Pahoittelen tarpeetonta monisanaisuuttani.

Harri Haarala on 1977 syntynyt miespuolinen inhimillinen olento.

harrih.sarjakuvablogit.com

Perustin ensimmäisen sarjakuvablogini Wunderwaldin vuonna 2010 lähtiessäni vaihto-oppilaaksi Skotlantiin. Aiheitani olivat ja ovat vieläkin elämän isot ja pienet, toisinaan surrealistisetkin tapahtumat, matkustustaminen, menneisyys ja tulevaisuus. Piirrän myös elokuva-arvosteluja, vinkkaan hyviä kirjoja ja musiikkia. Pidettyäni Wunderwaldia viisi vuotta halusin aloittaa puhtaalta pöydältä uudella nimellä, joten tammikuussa 2015 syntyi Hologramofoni.

Historiani sarjakuvan kanssa on pitkä. Lapsena luin Aku Ankkaa ja ranskalaisbelgialaisia sarjakuvia kuten Pikoa ja Fantasiota, Asterixia, Luky Lukea, Valerian ja Laurelinea sekä Lentoemäntä Natashaa. Teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa siirryin undergroundhenkisempään, kokeellisempaan sarjakuvaan. Suosikkejani olivat Peter Bagge, Julie Doucet, Charles Burns ja Judge Dredd. Näitä vaikutteita voi ehkä silloin tällöin nähdä vieläkin piirrustustyylissäni.

Sarjakuvablogi on minulle kanava kommunikoida, hauskuuttaa muita, toteuttaa itseäni sekä pitää päiväkirjaa, sillä tavallista päiväkirjaa en ole ikinä onnistunut pitämään. Sarjakuvamuodossa bloggaamisen paras puoli on ilmaisun vapaus ja joustavuus. Piirtäessä voi tehdä tyylikokeiluja, kertoa visuaalisia vitsejä, irrottautua perinteisestä kerrontatavasta ja sijoittaa itsensä vaikka keskelle alkumerta.

Blogini henki ilmentää toivoakseni omaa asennettani elämään. Uteliaisuutta, päättäväisyyttä ja rohkeutta tavoitella omia, kaukaisiakin päämääriä. Blogi kehittyy itseni mukana, välillä yskien ja köhien, mutta luovuttamatta.

Elina Ovaskainen (s. 1986) on helsinkiläinen Lahden muotoilu- ja taideinstituutista graafikoksi valmistunut kirjallisuudenystävä, elokuvanharrastaja ja jatkuvassa muutostilassa oleva tavallisen elämän tutkimusmatkailija.

hologramofoni.sarjakuvablogit.com

Kovin moni ei varmaan tiedä että olen sarjakuvapiirtäjä. Työelämässä olen luottamusasemassa ja tämä pitää päiväni hyvin kiireisinä.

Mutta kuitenkin löydän aina jostain muutaman minuutin omaa aikaa. Silloin rentoudun vetämällä esiin kynän ja muistilehtiön – ja piirtelen menemään! Aiheet löytyvät useimmiten niinkin läheltä kuin omasta elämästäni ja siihen liittyvistä kommelluksista. Vaikkapa pukeutumisesta.

Töissäkin talletan usein päivän hauskoja kohtaamisia ja sattumuksia. Ja olenpa ilahduttanut (tai vaihtoehtoisesti suututtanut!) montaa kollegaani myös leikkimielisellä karikatyyrimuotokuvalla. Tänne mahtuu monenlaista persoonaa.

Tykkään värittää puuväreillä, se on rauhoittavaa ja vähentää stressiä.

Mikko (s. 1951) on tamperelainen kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu. Parhaiten hänet tunnetaan koko kansan suosikkimuusikkona. Harrastuksiin kuuluvat autolla ajelu (ei raitiovaunulla), laskettelu ja lauleskelu.

Lue blogi:

maalaispoika.sarjakuvablogit.com

Aloitin sarjakuvablogin pitämisen heinäkuussa 2014 eli kovin pitkään en ole ollut kuvioissa. Piirtänyt tosin olen aina, mutta vasta näin myöhemmällä on kynästäni alkanut syntymään sarjakuvia omasta elämästä. Muiden sarjakuvablogeja olen kylläkin seurannut jo ennen omaa blogia.

Ensimmäisen kerran idea sarjisblogista taisi syntyä kun Ikatan graafisen suunnittelun sarjiskurssilla toisen vuoden opiskelija sai arvosteltavaksi mun sarjakuvan ja piti siitä. Lisäksi hän kysyi, että onko mulla blogi kun jälki on hyvin sarjisblogimaista ja jos olisi, niin hän voisi seurata sitä. Sen jälkeen näytin kavereille joitain tekemiäni sarjiksia ja kyselin mitä mieltä he on. Kaverit kannustivat tekemään blogin, mutta vieläkin hieman arkailin kun en ollut omasta mielestäni tarpeeksi hyvä.

Jossain vaiheessa aloin jakaa näitä sarjiksia omassa fb-profiilissani ja silloisessa kesätyöpaikassa sitten eräs työkaveri kehui niitä. Se oli se viimeinen tarvittava sysäys ja uskalsin vihdoin luoda blogin, enkä ole sitä onneksi katunut.

Blogi on mulle hyvä tapa pitää yllä piirtämistä jos ei muuten piirtelyyn tunnu löytyvän inspiraatiota/motivaatiota. Se on sellainen matalan kynnyksen paikka toteuttaa itseään ja lisäksi se on mulle tapa kehittyä. On myös ihan huikeaa kuulla ihmisiltä positiivisia kommentteja tai samaistumisia, sillä mulla on taipumus vähätellä itseäni ja tekemisiäni.

Yleensä blogin sisältö on aika neutraalia arkea, mutta välillä päästelen höyryjä, suruja ja turhautumisia ulos sen kautta. Ajoittain poden tyylikriisiä blogin suhteen, mutta yritän mennä sen mukaan miten asia tulee parhaiten ilmaistua ja fiiliksen mukaan.

Mirufrog eli Milla (s. 1994) on työtön rakennusmaalari ja kuva-artesaani Pohjanmaalta. Nykyisin hän asustelee Tampereella. Hän ei tiedä mitä elämällään tekisi juuri nyt, mutta elämä on silti aika mukavaa kahden kissan ja poikaystävän kanssa.

mirufrog.sarjakuvablogit.com

Heräsin sarjakuvan maailmaan vasta myöhään aikuisiällä. Tai ehkä vähän huijasin, kyllä mulle lapsuudessa tilattiin kotiin Karvista, josta tykkäsin hirveästi. Todennäköisesti suurimmaksi osaksi siksi, että se on kissa. Mulla ja ystävälläni oli tuolle oranssille raitakollille oikea faniklubi pystyssä, tehtiin siitä salaisia kirjoja ja sen semmoisia. Niissä oli paljon avattavia luukkuja, pussukoita ja luukkuja jotka kätkivät sisuksiinsa “kissankarvaa” ja “kissankynsiä” ja mitä ikinä keksittiinkään. Luonnollisesti karviskirjat sisälsivät rutkasti myös suoraan matkittua sarjakuvastrippiä.

Ennen pitkää huomasin, että Karvinen toistaa itseään liikaa, lehdessä kierrätettiin strippejä aina uudelleen ja uudelleen, enkä enää halunnut sitä tilattavan. Ajat muuttuivat. Väitin itselleni aika pitkään, etten oikeastaan edes tykkää sarjakuvasta, varsinkaan niiden tekemisestä. Liian työlästä, täytyy tehdä paljon kuvia, täytyy toistaa. Eli tylsää myös. Ei innosta. Kunnes yliopistolla tein täyskäännöksen pakollisen sarjakuvapäiväkirjatehtävän takia. Sarjis olikin kivaa? Ja omasta elämästä kertominen! Äkkiä olin jo sarjiksen sivuainetta tekemässä ja päädyin jopa pohtimaan syvällisemmin autobiografisen sarjakuvan luonnetta, tutkimaan ihan.

Mitä sitten omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekeminen tekijälleen – minulle – antaa? Koen sarjakuvan tekemisen päättymättömänä tutkimusmatkana. Sarjakuvissani kuvaan itseäni väsähtäneenä ja kyllästyneenä hahmona, jolla on pessimistinen asenne ja negatiivinen reaktio lähes kaikkea kokemaansa kohtaan. Korostettu ja lihavoitu, mutta true. Toisaalta, todellisuudessa en juurikaan osaa nauraa itselleni, sen sijaan minua representoivaa hahmoa kohtelen naurunalaisena ja avoimesti virheitä tekevänä. Asiat siis voisivat olla huonomminkin. Omaelämäkerrallista sarjakuvaa voisi luonnehtia välineeksi, jonka avulla tekijä hakee ensisijaisesti omaa ymmärrystä itselleen.

Onko näinkin henkilökohtaiseen kokemukseen pohjautuvalla aiheella sitten mitään annettavaa muille? Mielestäni kyllä. Omaelämäkerralla, vaikkapa sarjakuvamuotoisella, on aina olemassa sosiaalinen ulottuvuus: se kerrotaan vastaanottajaa ajatellen, jollekin toiselle. Vaikka kokemukseni maailmasta ovat yksilökohtaisia, omaelämäkerrallisten kertomusten rakentaminen paitsi paljastaa jotain itsestäni, sen kulttuurisidonnaisuus kertoo aina jotakin myös elinympäristöstäni ja muista ihmisistä.

Juliana Hyrri (s. 1989) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hänen taiteensa pääpaino on maalaus-, piirustus- ja sarjakuvataiteessa – teokset tasapainottelevat ekspressiivisen ja meditatiivisen otteen välillä. Taidekasvatuksen maisteriopinnot rullaavat Aalto ARTSissa, vahvalla kuvataiteen painotuksella ja sarjiksen sivuaineella kuorrutettuna. Työn alla on häpeää ja toiseutta käsittelevä sarjakuvanovellikokoelma, jolle Koneen Säätiö on myöntänyt apurahan. Tykkää edelleen kissoista.

rasvavihannes.sarjakuvablogit.com  

En muista aikaa jolloin sarjakuvat eivät olisi kuuluneet elämääni jollain tavoin. Piirsin lapsena siskojeni kanssa omia Tehotyttö-sarjiksia ja myöhemmin yli satasivuisia tarinoita joiden aiheet vaihtelivat vampyyreista ninjoihin. Amiksessa piirsin strippimuotoista sarjispäiväkirjaa ja näytin sitä vain yhdelle ystävälleni. Valmistuttuani vietin vuoden Lahden kansanopiston sarjakuva- ja animaatiolinjalla, missä myös perustin sarjisblogini. Blogin kasaaminen ja etenkin nimen keksiminen oli supervaikeaa, mutta onneksi sain monilta apua. Päädyin nimeen Kosmonaatti, koska rakastan avaruusjuttuja ja olen yleensä aika väsy.

Siirryin viime kesänä piirtämään suoraan Photoshopilla, jotta voisin panostaa blogin ulkonäköön enemmän ja säästäisin aikaa skannaamiselta ja värien muokkaukselta. Koetan ajatella blogin lukijoita yleisönä, johon kuuluu tuttujen lisäksi minulle täysin tuntemattomia ihmisiä. Uskallan esimerkiksi puhua melko vapaasti muunsukupuolisuudestani, vaikka en ole ulkona koko perheelleni tai kaikille ystävilleni. Saavatpa sitten tietää tätä kautta.

Tykkään kertoa jonkun huonon läpän ennemmin kuin hölistä siitä mitä tein viikonloppuna, mutta viime aikoina olen puhunut laajemmin eri aiheista kuten kehonkuvasta, itsetunnosta ja skolioosista. Kerron myös kiipeilystä, kumppanin kanssa hengailusta ja joitain stooreja teatterista. Blogin pitäminen on tavallaan hauskempaa kuin itsekseen päiväkirjailu, vaikka välillä ehkä haluaisin piirtää jotkin henkilökohtaisimmat ja ärsyttävimmät jutut paperille ja vain itselleni, ja joskus tuhota ne jälkeenpäin.

Blogini visuaalinen tyyli on muuttunut lähinnä välineiden vaihtumisen takia. Piirrän aika vauhdikkaasti enkä luonnostele blogin merkintöjä vaan piirrän ruudun uudestaan kunnes olen tyytyväinen. Välillä toivon että useammat kaverini pitäisivät sarjisblogia, mutta tiedän että se on melko aikaavievää enkä saa itsekään kirjoitettua kaikesta mistä haluaisin. Haaveilen joskus julkaisevani pitkän sarjakuvan ajastani teatterissa, mutta saa nähdä millä ajalla tai rahalla se syntyisi – ja tulisiko siitä joskus vaikka toinen sarjisblogini.

Elisa R. on vuonna 1992 syntynyt helsinkiläinen, joka asuu Vantaalla ja opiskelee graafista suunnittelua ammattikorkeakoulussa. Valmistunut media-assistentiksi liikkuvan kuvan linjalta ja tekee freelancerina storyboard-piirtäjän töitä. Aikoo uudenvuoden lupauksena oppia uimaan, kiipeillä enemmän ja murehtia vähemmän.

kosmonaatti.sarjakuvablogit.com

”Zippura” on väännös etunimestäni Siiristä eikä tarkoita mitään. Se on alakouluikäisenä isäpuoleltani saatu hassuttelunimi, joka nopeasti tarttui muidenkin läheisteni suihin ja on palvellut nimimerkkinäni netissä jo vuosia. Siksi se tuntui luontevalta nimeltä myös tavanomaiselle omaelämäkerralliselle blogille, jonka pistin pystyyn reilu vuosi sitten.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen tai pisin bloggausyritykseni. Aiempia sarjisblogeja on ollut kaksi, mutta ne tyssäsivät liian koviin itselle asetettuihin odotuksiin. Tämän blogin aloitin yrityksenä dokumentoida ensimmäisen sarjakuva-albumini tekoprosessia, mutta jo muutaman viikon päästä merkinnät alkoivat rönsyillä muihin aiheisiin, kuten kaupassakäymisiin, satelliitteihin ja poikaystäväni ikävöintiin.

Tällä hetkellä työstän blogia suunnittelematta, tarkoituksena julkaisu ainakin kerran kuussa. Vaihtelen piirrostyyliä jatkuvasti ja teen erilaisia välinekokeiluja, myös panostukseni määrä vaihtelee. Julkaisutahti ei ole minulle tärkein, vaan se, että blogi kannustaa minua tekemään sarjakuvaa. Jos minun on valittava, ehdinkö tehdä merkinnän vai mennä uimahalliin, menen ennemmin uimahalliin.

Merkintäni ovat yleensä pohdiskelevia yhteenvetoja omasta elämästäni, vaikka ideat syntyvät impulsiivisesti. Saatan jossain sarjiksessa tutkiskella vain tuoksuja, ja salaa se kertookin senhetkisestä tilanteestani. On mukavaa jakaa paloja omista käänteistä, mutta haluan hengitystilaa lukijalle. En tahdo, että joku luulee liian tarkasti tietävänsä, mitä merkintä elämästäni kertoo.

Toisaalta blogissani myös osallistun yhteiskunnalliseen keskusteluun: piirrän itseni pulleana, karvajalkaisena ja raskausarpisena karikatyyrinä ilman, että yritän asettaa itseäni vitsiksi. Blogi on opettanut minua suhtautumaan itseeni ja muihin kunnioituksella, kun vastuu kuvaamisesta on minulla. Normien rikkominen silloinkin, kun kyseinen merkintä erikseen ei käsittele mitään yhteiskunnallista, on tapani kapinoida.

Haluaisin jatkossa pyrkiä dokumentoimaan enemmän yksittäisiä hetkiä kaljanjuonnista, röhnöttämisestä tai koulunkäynnistä. Blogini lisäksi olen sitoutunut yhteistyöprojekteihin, antologioihin ja toteutumista on aina odottamassa vähintään muutama henkilökohtainen sarjakuvaprojekti.

Vaikka teen blogia dokumentoinnin ja hauskanpidon takia, joskus teen merkintöjä jotka ovat itsellenikin vaikeampia pureksia. Pakonomaisen avautumisen kanavana pidän blogeista etenkin mielenterveysasioista keskustelussa. Olen itsekin erittäin halukas kertoman mt-ongelmien kanssa painivan ajatuksista. Merkintöjen aloittaminen tuntui kuitenkin hankalalta omilla kasvoilla, joten loin blogini kaveriksi Karhun, joka seikkailee sarjakuvissa minun puolestani. Karhu on eräänlainen alter egoni – ei suoraan minä itse, vaan oman sisäisen puheeni kaikessa lempeydessä ja julmuudessaan, jonka ääni muuttuu masennuksen ja ahdistushäiriön kanssa painiessa.

Tällä hetkellä takataskussa odottavat sarjikset elämästäni ensimmäisen sarjakuva-albumin julkaisun jälkeen, feministinen höpötys ja kertomus siitä, kuinka myöhästyminen lentokoneesta ei olekaan maailmanloppu. Myös karhu jatkaa tallustamistaan.

Lähetän rauhallisen joulukuun toivotukset kaikille, voimia kaamokseen ja sinnikkyyttä piirtämiseen! Ja terveiset Turun sarjakuvakerhon piirtovintiltä, jossa sarjikset syntyy pullakahveja nauttiessa. Voikaa hyvin!

Siiri Viljakka (s.1995) on varkautelaislähtöinen sarjakuvataiteilija, joka aloitti kuvataiteen opinnot Turun Ammattikorkeakoulussa syksyllä 2016. Vasta-alkaneena sarjakuvantekijänä hän lisäksi ahertaa ei-sarjallisen kuvataiteen ja kuvitustöiden parissa.

zippura.sarjakuvablogit.com

Piirtäminen on aina ollut juttuni ja se on kuulunut elämääni pienestä asti, kuten taide yleensäkin. Peruskoulusta selviydyttyäni olen hakeutunut taideopintojen pariin ja niiden kautta löytänyt grafiikan, missä yhdistyy piirtäminen sekä maalaaminen. Siksi ehkä koenkin sen taiteenlajeista mieluisimpana piirtämisen lisäksi.

Aloitin sarjisbloggauksen ei-niin-hetken-mielijohteesta vuonna 2013. Sitä ennen olin jo jonkin aikaa seuraillut joitain blogeja ja ihaillut ihmisten piirustustyylejä. Muiden juttujen lukeminen oli hauskaa ja inspiroivaa ja innosti/antoi rohkeutta kokeilla tätä itsekin.

Olen tykännyt piirtää peruskoulusta lähtien sarjakuvia elämässäni tapahtuvista hauskoista sattumuksista ja arkisista jutuista ja suurimmaksi osaksi juuri niitä tykkään laittaa blogiini.

Silloin tällöin koen myös halua purkaa sinne joitain ajatuksia ja kipeämpiäkin juttuja, pitää ihan vain päiväkirjaa. Ilmaisen itseäni piirtämällä ja bloggauksen kautta olen huomannut, että ajatusten vuodattaminen sarjakuvien muodossa tuntuu melkeinpä yhtä vapauttavalta kuin puhuminen. Samaan aikaan blogi auttaa myös kehittämään omaa tyyliä ja pitämään yllä sarjisten piirtämistä, mikä muuten omalta osalta saattaisi jäädä todella vähäiseksi tai ehkä jopa loppua kokonaan.

Karita on 23-vuotias raahelaislähtöinen taideopiskelija, joka asustaa tällä hetkellä Kankaanpäässä. Hän pitää teestä, sadepäivistä ja naakkoja sympaattisina.

kuukunen.sarjakuvablogit.com

Reiska Viinanen on mies jolla on monta nimeä. Näistä tunnetuimpia lienee pulsu, alkoholisti tai spurgu. Omien sanojensa mukaan Reiska ei tietenkään ole alkoholisti… Hän on juoppo. Ero on siinä, että juopot eivät käy kokouksissa. Kärppä on hänen paras (ja ainoa) ystävänsä. Hyvästä ystävyydestään huolimatta Reiska ei kuitenkaan tunnu tietävän juuri mitään Kärpän taustoista, eikä tiedä tämän olevan maineikkaan Von Weaselin suvun viimeinen jäsen. Välillä tosin tuntuu ettei Kärppä tiedä sitä itsekään.

Reiskan isän jouduttua sairaalaan Reiska päättää muuttaa Kärpän kanssa ”väliaikaisesti” tämän vanhaan kotitaloon. Sarjan edetessä he kohtaavat sattumalta vanhan ystävänsä Kurppa-Juuson, joka käy läpi rankkaa avioeroa. Erityisen rankan erosta tekee se, että se tapahtui jo viisi vuotta sitten… Reiska päättää ottaa Kurppa-Juuson myös asumaan saman katon alle, kunnes tämä pääsee takaisin omille jaloilleen.

Sarja ilmestyi ensimmäisen (ja viimeisen?) kerran sanomalehdessä ollessaan Ilta-Sanomien kuukauden kotimainen sarjakuva maaliskuussa 2014. Uusia strippejä lisäillään blogiin vähintään kerran viikossa. Blogilla on myös sivu Facebookissa.

Jaakko Taipale (s.1992) on tamperelainen itseoppinut sarjakuvapiirtäjä/käsikirjoittaja. Reiska & Kärppä on toistaiseksi hänen ainoa julkaistu sarjakuvansa. Näiden kahden herran tarinaa ja vastoinkäymisiä on kehitelty jo peruskouluajoista asti yhdessä sarjan toisen käsikirjoittajan Lari Raiskion (s.1992) kanssa. Ja tarina jatkuu!

reiskajakarppa.sarjakuvablogit.com