Making Money from Webcomics – An Illustrated Guide on verkkosarjakuvan tekemisen opas, jonka ovat luoneet Koneen säätiön residenssissä elokuussa kokoontuneet taiteilijat eri maista. Oppaassa käsitellään paitsi verkkosarjakuvan ja oheistuotteiden monetisointia, myös esimerkiksi sosiaalista mediaa, tapahtumia, elämän ja työn tasapainoa, yhteisöllisyyttä ym.

Englanninkielinen opas sopii kaikille sarjakuvantekijöille.

Tekijät: Alex Norris, David Daneman, Eelis Nilukka, Enzo, H-P Lehkonen, Jose Rojas, Laura Romagnoli, Megan McKay, Olivia Walch, Paju Ruotsalainen, Sara Valta.

Linkki ilmaiseen PDF-oppaaseen Sarjakuvakeskuksen blogissa.

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 1.9. kruunattiin parhaaksi sarjakuvablogiksi Jenna Oldénin blogi Jelden. Voittaja saa 200 euron lahjakortin, jonka lahjoittaa taiteilijan tavaratalo Tempera. Onnea!

23-vuotias tamperelainen Oldén on blogannut jo vuodesta 2008. Hänen sarjakuviensa ja kuvitustensa visuaalinen monimuotoisuus jaksaa yllättää.

Kuva: Helsingin sarjakuvafestivaalit / Henry Söderlund

Oldén yhdistelee erilaisia tyylejä raikkaaseen omaelämäkerrallisuuteen. Käsitellään esimerkiksi parisuhdetta, työttömyyttä, yhteiskuntaa ja sukupuoli-identiteettiä. Tekijä kuvaa työtään portfoliossaan näin: ”Haluan tuottaa yleisölleni positiivisia ja voimauttavia kokemuksia. Rakkautta, rakentavaa vihaa, voimaa ja huumoria voi löytää mistä tahansa. Minä etsin, löydän, hion palat pieniksi aarteiksi ja jaan ne muiden löydettäväksi.”

Blogi oli Kuukauden blogina vuonna 2012, lue teksti täältä.

Raadissa olivat vuoden 2018 uusi sarjakuvaneuvos, kirjoittaja ja piirtäjä Timo Ronkainen sekä Sarjainfo-lehden päätoimittaja, piirtäjä Aino Sutinen.

Timo Ronkainen perustelee: ”Varma, mutta rento viiva. Tyylikkään rosoisen graafinen ote, tekijä kokeilee ja leikittelee herkullisesti erilaisilla tyyleillä ja tekniikoilla. Ilo silmälle. Pidempiäkin pätkiä lukisi mieluusti.”

Aino Sutinen perustelee: ”Kivasti piirretty, sekä selkeä että suttuinen ja ihanan arvaamaton! Arjen kipuilut varmasti monelle samastuttavia. Räävitön, hassu.”

Vuoden sarjakuvablogi -palkinto jaetaan vuosittain kotimaiselle blogille sarjakuvaseuran verkostojen ja suositusten perusteella. Kilpailuun ei erikseen ilmoittauduta.

Lue blogia

Jelden-blogi: fjelden.sarjakuvablogit.com. Blogissa saattaa esiintyä aiheita, jotka eivät sovi alaikäisille.

Aiemmat Vuoden sarjakuvablogit:

• 2017: Jiipu Uusitalo: Tajukankaan kutoja
• 2016: Heta Nääs: Harmaan pupun päiväkirja, kunniamaininta: Hulluussarjakuvia
• 2015: Tea Tee: Mad Tea Party
• 2014: Mitä nyt taas, kunniamaininta: En vaan osaa!

Kiitos

Blogi sisältää myös alaikäisille sopimatonta sisältöä.

Olipa kerran kahden kuvataiteilijan ylläpitämä blogi kaikenlaisille satunnaisille sarjakuvaideoille. Sen aloittaminen oli suunnitteilla vuosia, mutta tänä vuonna (2018!)  saimme sen viimein perustettua. Keksimme kuusi nimivaihtoehtoa blogille. Listasimme ne ylös ja heitimme sitten noppaa, joka arpoi blogimme nimeksi ”Mantelitumaketarinat”. Onhan se aika hipsteri-nimi nyt kun miettii, mutta vika on nopan, sekä arpajumala Khomghesshin.

Blogin sisältö saattaa olla paikoin melko rietasta; joskus esiin putkahtelee tarpeettomia kirosanoja ja välillä hahmoilla vilkkuu lerssi (muna). Kärjekkäät sarjikset eivät kuitenkaan sulje pois pehmeämpiä ja sovinnaisempia vastineitaan, jos sellaisia haluaa joskus toteuttaa. Olemme pyrkineet käyttämään erilaisia työvälineitä kuvien toteutuksessa, jotta sisältö ei näyttäisi aivan tylsältä. Tussi ja sivellin ovat kunniapaikalla.

Blogimme ei ole varsinaisesti omaelämäkerrallinen, vaikka ideat sen sarjiksiin ammentuvat elämän karusta todellisuudesta (ja epätodellisuudesta). Aloitimme blogin ylläpidon tiheällä päivitystahdilla, sillä tahdoimme sinne nopeasti sisältöä, ja paljon! Aktiivinen päivitystahti on pakottanut tekijänsä hyväksymään myös ne keskinkertaisen tuntuiset ideat. Sarjakuvia ei ole ollut aikaa hioa loputtomiin, siksi karun näköiset sarjikset on vain pakko hyväksyä. Se on ollut hyvin virkistävää! Saapa nähdä kuinka kauan jaksamme vielä kiduttaa itseämme tällä kiivaalla tahdilla. Vain aika näyttää millaiseen suuntaan blogi taantuu tulevaisuudessa!

Jussi Leppänen (s.1987) on Turussa asuva kuvataiteilija. Hän juo maitoa ja kasaa oman tietokoneensa.

Tiina Mäkitalo (s.1989) piilottelee Turun pahamaineisissa lähiöissä ja aktivoi itseään olemalla mukana myös yhdistystoiminnassa nykykulttuurin parissa (mutta sitähän ei kuulemma lasketa).

mantelitumaketarinat.sarjakuvablogit.com

Teksti ja kuvat: Eeli Laaninen / Muhvu, armasmuhvu2.blogspot.com Yhteistyössä taiteilijan tavaratalo Tempera.

Sarjakuvablogit.comin toimintaa tukee taiteilijan tavaratalo Tempera. Temperalla on myymälä osoitteessa Uudenmaankatu 16, Helsinki sekä verkkokauppa.

Suomen laajin valikoima laadukkaita piirustus- ja taiteilijaintarvikkeita! Myymälästä Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % alennus tuotteista.

Tempera.com/shop 

Alunperin Siipesi-sarjakuvablogi oli minulle paikka, johon sain piirrellä omaksi huvikseni, vastapainoksi työlle kuvataiteilijana. Blogi hiljeni, kun lopetin graafisen suunnittelun opinnot ja keskityin opiskelemaan eläinalaa.

Lähtiessäni armeijaan halusin jotenkin dokumentoida vuoden muistot ja tunnelmat ylös. Sarjakuvablogi oli minulle luonnollisin valinta ja niin Siipesi sai muuttua Inttiblogiksi, koska blogipohja oli jo olemassa.

Aluksi ajattelin kertoa vain kuulumisia intistä, mutta nopeasti otin mukaan informatiivisia postauksia, joihin keräsin tietoa ja vinkkejä tulevia alokkaita varten. Ennen omaa palvelustani etsin paljon muiden palveluksensa käyneiden blogeja, kommentteja ja kirjoituksia. Omakohtaiset kokemukset, tai vaikka vinkit mitä mukaan kannattaa pakata, auttoivat paremmin kuin viralliset ohjeistukset. Muiden kokemusten kautta pääsin koko armeijakulttuuriin niin hyvin sisään, ettei palvelukseen astuminen koskaan aiheuttanut kulttuurishokkia, vaan tunsin armeijaan päästyäni olevani heti kotona. Haluan itsekin antaa innostavan ja kannustavan kuvan palveluksesta; haasta itsesi, kaikkeen tottuu ja kaikesta selviää!

Aiheesta ja blogista kiinnostuneiden määrä yllätti minut, intti kiinnostaa kaikenlaisia ihmisiä – niitäkin jotka eivät armeijaan pääse tai ole koskaan menossa. Oma palvelusvuoteni sattui juuri sopivasti hetkeen, jolloin esimerkiksi naishakijoita on ennätysmäärä ja armeija näkyy mediassa entistä enemmän.

Parasta inttiblogissa ovat sen herättämät keskustelut. Olen saanut paljon kommentteja, mutta se on puhuttanut myös lähipiirissäni ja kasarmilla. Olen saanut kiitosta mm. siitä, että uskallan puhua joistain aiheista, vaikka olen nainen eli vapaaehtoisesti palveluksessa. Pidän itseäni samalla viivalla muiden varusmiesten kanssa, enkä ajattele että vapaaehtoisuuteni takia joihinkin epäkohtiin pitäisi olla puuttumatta vain koska ”on itse tänne halunnut tulla.” Vaikka suurinta osaa koulutusta koskee salassapitovelvollisuus, niin omia tunteitani palveluksesta olen halunnut jakaa rehellisesti ja peittelemättä. Kuten kaikki vuodet, palvelusvuosikin tarjoaa ylä- ja alamäkiä, iloja ja suruja.

Aamuja on vielä paljon jäljellä eikä reservin aurinkoa näy, joten tervetuloa seuraamaan sotakoiranohjaajan inttielämää!

Ansku Wallenius (s.1992) on koiralaumansa kanssa maalla asuva kuvataiteilija, sarjakuvapiirtäjä ja eläintenhoitaja. Kuvataiteen ja graafisen suunnittelun opintojen jälkeen hän on keskittynyt koira-alaan. Projektikoiralinjan jälkeen hän on työskennellyt mm. eläintenkouluttajan opissa, koirien, hevosten sekä tuotantoeläinten kanssa. Armeijassa hän suorittaa palvelusta sotakoiranohjaajana, tällä hetkellä aliupseerikurssilla. Palveluksen jälkeen vuorossa on eläintenkouluttajan ammattitutkinto. Päätyönään hänellä ovat kuitenkin edelleen freelance-kuvataiteilijan työt.

siipesi.sarjakuvablogit.com

Emmi/Maufa on työharjoittelussa Sarjakuvakeskuksella keväällä 2018. Emmin blogi: maufa.sarjakuvablogit.com

Tekisi mieli sanoa, että olen piirtänyt aina, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Piirtäminen on minulle kuitenkin aina ollut se minun omin kanava käsitellä ja jäsentää ajatuksiani ja ympäröivää maailmaa. Sarjakuvista innostuin nuorena viikarina Conan-barbaarin äärellä, joita luin kaverin luona. Kotona olevia sarjakuvia olivat turvalliset (ja tylsät) Aku Ankka ja Asterix. Aikuisempana korkeimmalle jalustalle on noussut David Mackin Kabuki-sarja.

Piirtelin paljon jo lapsena ja vanhimmat säilyneet työni taitavat olla vuodelta 1996, 13-vuotiaana tehdyt. Päädyin lukiossa kaikille mahdollisille kuvaamataidon kursseille ja lukion ja armeijan jälkeen hetken opiskelinkin kuvataidekasvatusta Helsingissä. Jokin meni sen osalta kuitenkin perustavanlaatuisesti vikaan ja kuvien tekeminen myrkyttyi opintojen jäädessä kesken. Meni melkein 10 vuotta etten antanut itselleni lupaa tehdä kuvia, ja en saanut yhteyttä enää siihen osaan itsessäni, josta ammensin lapsuuteni ja nuoruuteni kuvat.

Ajastaan kuitenkin tarve tehdä kuvia alkoi taas nostaa päätään ja tapasin ihmisiä, jotka saivat innostumaan asiasta uudelleen. Aloin harjoitella taas jo unohtamaani määrätietoisemmin ja kokeilla uusia tekniikoita. Päädyin mukaan jyväskyläläiseen sarjakuvaseuraan ja tein vuoden 2017 yhteisjulkaisuun lyhyen sarjakuvatarinan ”Prosessi”, joka on ensimmäinen koskaan tekemäni sarjakuva.

Otin albumista saadun palautteen nöyränä vastaan ja aloin suunnitella seuraavaa sarjakuvaa. Tämä ei kuitenkaan juuri edennyt. Puuhasin muita harjoituksia ja treenatessani lyijykynillä metallia satuin keksimään hahmon, johon tykästyin kovasti. Totentanzin. En tosin tässä vaiheessa vielä tiennyt, että tulisin tekemään hahmolle omaa sarjakuvaa vaan halusin tehdä hahmosta myös maalauksen.

Kävin viime vuonna myös ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleillani Helsingissä, jossa meidän paikallisella sarjakuvaseurallamme oli myyntipöytä. Pöytä oli Zinefestissä ja juuri keskustelualueen lavalle päin, siitä pääsi hyvin seuraamaan käytäviä keskusteluja ja lavan tapahtumia. Eniten minulle jäi sieltä mieleen Jiipu Uusitalon, Pii Anttosen ja Kimmo Lustin paneeli, sekä Emmi Nieminen. Se lyhyt keskustelu Emmi Niemisen ja kustantajan edustajan kanssa, kun he olivat esitelleet tulevaa Vihan ja inhon internet -teosta oli se, joka lopulta sai kaiken liikkeelle. Aihe oli minusta jotenkin niin tärkeä ja järisyttävää rohkeutta edustava, että yritin pöydän takaa Emmille jotain kannustavia sanoja lausua paneelin jälkeen:

”Kiitos teille rohkeudesta! Yritän ainakin omille lapsilleni sitten näitä opettaa, se on keino minun vaikuttaa vanhempana, että maailma paranee.”    

Tsiisus kraist, mitä latteuksia!

”Voit vaikuttaa myös yhteiskunnan osana” sanoi Emmi, a classy lady.

Koko bussimatkan takaisin Jyväskylään aivoni kävivät ylikierroksilla, kun minulle alkoi pikkuhiljaa avautua se, kuinka megaluokan idiootti olen. Jos Emmi näkee tämän tekstin, niin olen pahoillani. Teen parhaillaan parannusta ja aion vaikuttaa asioihin myös muilla keinoilla mitä minulla on käytössä. Tällä sarjakuvalla ja astumalla pois sieltä hiljaisesta enemmistöstä seinän vierestä. Bussimatkan aikana myös tajusin mikä olisi aiemmin kehittelemäni hahmon tulevaisuus.

Loppuvuoden 2017 suunnittelin millä tavalla alan tarinaa rakentaa blogiini. Lueskelin aika paljon muiden blogeja, juuri yllämainittujen panelistien, ja sitten Viivi Rintasen Hulluussarjakuvia ja kaikkien edellä mainittujen tekemiset antoivat luottamusta siihen, että sarjisblogin perustaminen voisi olla ihan hyväkin juttu. Seuraan aika paljon ajankohtaisia asioita ja halusin tuoda tätä jotenkin blogiin myös mukaan. Halusin ottaa tietoisesti myös sellaisen lähestymiskulman, että esittelen asiani perusteellisesti ja etsin sitä varten itsekin tietoa. Blogini sisällön ei ole tarkoitus olla kevyttä luettavaa, josta voi ahmia 6-12 palaa lounastauolla, vaan ravistella ajatuksia ja haastaa ajattelemaan enemmän ja syvemmin. Hybris on salakavala otus ja monessa mukana, vaikka olisikin jo hyvisten puolella ajatuksineen.

Blogi on minulle nyt kuitenkin se kanava tällä hetkellä, jolla pidän kynän liikkeessä samalla kun käsikirjoitan ja suunnittelen Totentanziin liittyvää pidempää sarjakuvaa. Blogi auttaa minua kehittämään taustaa, maailmaa ja hahmoja syvemmiksi ja samalla kehittymään kertojana ja piirtäjänä ja ihmisenä. Minulla on blogin lisäksi perhe ja päivätyö, joten minun on myös harjoiteltava oman workflow’n johtaminen, ja tämä onkin ehkä nykytilanteen haastavin palapeli. Muutaman kerran toisten lasten vanhemmat ovat harrastuksissa hieman outona katsoneet, mitä piirrän lehtiöön sillä aikaa kun kakarat hikoilevat jumpassa.

Sarjakuva on todellinen masterclass sen suhteen kuinka paljon opittavaa ja mahdollisuuksia on. Jokainen sivu ja ruutu on uusi harjoitus ja haaste. Tekstin juoksuttaminen ja tiivistäminen olennaisiin osiin on parempaa aivojumppaa kuin mikään sudoku. Tästäkin esittelytekstistä tuli liian pitkä, vaikka typistin sen jo puoleen alkuperäisestä.

Kiitos kaikille edellä mainituille yhdessä ja erikseen tien viitoittamisesta. Nöyrä kiitos ja kumarrus päästä mukaan kuukauden blogeihin jo näin nuorella blogilla.

Lopuksi haluan lainata omaa idoliani, David Mackia: ”Comics are one of the last pirate media. One person can go and immediately just have an idea in his attic and make a book, and it can be out there.”

Raimo Saastamoinen on kuvien tekemisen harrastaja, joka pikkuhiljaa alkaa saada niskalenkin omista stigmoistaan, mutta ei ole vieläkään keksinyt miten vuorokauteen voisi lisätä kahdeksan tuntia enemmän aikaa kaiken tekemiseen. Perheen ja päivätyön lisäksi hän haluaa tehdä yhä enemmän sarjakuvaa yhä paremmin. Tätä kirjoittaessa hän vielä tuplavarmistaa, että kaikki romut on kasassa aamua varten ja valmistautuu elämänsä toiseen sarjakuvatapahtumaan, joka on tällä kertaa Tampereella ja samalla salaa toivoo, että edes joku blogin lukija tulee tervehtimään tapahtuman aikana.

totentanz.sarjakuvablogit.com

Ihanuutta-blogin juuret juontavat loppuvuoteen 2013, jolloin aloin käydä Sarjakuvakeskuksen Nuorten avoimessa pajassa kaverini MacKativerin kanssa. Pajan vetäjä Karri voimakkaasti suositteli meitä perustamaan blogin ja aloitimme yhteisen Nuorten avoin -blogin pitämisen. Mac perusti oman bloginsa (gaiverruksia.sarjakuvablogit.com) lähtiessään vaihtoon syksyllä 2015, joten jäin sitten päivittämään tätä kanavaa yksin. Ihanuutta-nimellä blogi on keikkaillut reilun puolitoista vuotta.

Olin sarjakuvafani jo ennen kuin menin kouluun, mistä lienee kiittäminen valistunutta kotikasvatusta. Muistan vaikuttuneeni Carl Barksin ja Floyd Gottfredsonin pitkistä seikkailusarjiksista, jotka olivat helposti saatavilla kirjahyllyssä. Ryhmä-X -lehti tuli vuosikausia kotiin kannettuna. Aloitin sarjakuvien piirtämisen itse ala-asteella ja harrastus on jatkunut melkolailla katkeamatta tähän asti. Aluksi piirsin pöytälaatikkoon ja lukiolaisena aloin pitää sarjispäivistä, jota luetutin kavereilla. Nykyinen blogi on samaa jatkumoa lukion sarjispäivisten kanssa, ja blogin hahmoista esimerkiksi kriittinen pörriäinen James ja Kuolema hengailivat mukana jo silloin.

En ole koskaan tavoitteellisesti opiskellut sarjakuvan tekemistä tai graafista suunnittelua tai edes piirtämistä (kuvislukiossakin tein taidekursseja minimimäärän, kun piti ehtiä päntätä ranskaa ja fysiikkaa). Olen kuitenkin yrittänyt maksimaalisesti hyödyntää sopivia (ilmaisia) eteen sattuvia kursseja, työpajoja ja Sarjakuvakeskuksen nuortenleirejä 2014–15. Uskonpuute ja itsekritiikki meinaa joskus saada vallan kun katselee, mitä muut piirtäjät tekevät. Koetan muistuttaa itselleni, että niistä tyypeistä suuri osa piirtää ammatikseen… Sarjakuvien tekeminen omaksi iloksi (ja vähän kavereiden) on saanut uusia ulottuvuuksia bloggaamisen myötä. En ole ihan vielä tottunut julkaisemiseen, ja mietin usein, mitä tuo mystinen entiteetti ”kaikki” ajattelee, jos piirrän tai kirjoitan sitä tai tätä.

Pidän sarjakuvasta ilmaisumuotona, koska se on niin vapaa. Sarjikset sallii liioittelun, kärjistämisen ja abstraktienkin tuntemusten konkreettisen kuvittamisen. Tapahtumat saavat ihan uudenlaista taikaa ja hohtoa sarjakuvina. Sarjikset auttavat jäsentämään tätä ihanan kamalan absurdin monimutkaista maailmaa. Ja tietysti purkamaan paineita silloin kun ahdistaa. Piirrän suhteellisen paljon realistisia juttuja, esimerkiksi rekonstruktioita hauskoista keskusteluista tai tilanteista. Aiheet nousevat omasta elämästäni ja mielenkiinnon kohteistani.

Piirrokset syntyvät musteella ja terällä, mutta joskus inspiraation sattuessa olen kokeillut muitakin tekniikoita. Eli värikyniä. Vähän olen välillä lisäillyt väriä Photoshopissa, jos se on käynyt vaivattomasti. Ihailen Frank Millerin ja Mike Mignolan sarjakuvissa vallitsevaa intensiivistä mustaa, mutta en ole vielä päässyt omissa töissäni ihan samalle pimeyden asteelle. Eurooppalainen uusi aalto on toinen tärkeä inspiraation lähde, ja erityisesti Joann Sfarin huojuva tyyli ja aistillinen maailma vetoaa. Näitä kohti pyritään.

Ina Rosberg (1992) on helsinkiläinen, ihan pian valmistuva maisema-arkkitehtuurin opiskelija, joka haaveilee vielä jonakin päivänä pitävänsä oman gallerianäyttelyn.

nuortenavoin.sarjakuvablogit.com

Teksti ja kuvat: Aino Sutinen, aino.sarjakuvablogit.com. Yhteistyössä taiteilijan tavaratalo Tempera.

Käytän sarjakuvissani ja kuvituksissani hyvin usein erilaisia sivellinkyniä. Aiemmassa osassa arvioin neljä usein käyttämääni laadukasta japanilaista sivellinkynää. Tässä toisessa osassa on mukana suurempi skaala erityyppisiä välineitä, joista suuri osa on itselleni uusia. Huomaan taas, että sivellinkynien kunkkumaa on Japani.

Kuvassa ovat kaikki jutussa testattavat tuotteet pakkauksissaan, vasemmalta oikealle:

• Copic Multiliner SP
• Copic Multiliner Brush S ja M
• Know Calligraphy Brush Pen
• Ecoline Brush Pen
• Sakura Koi Coloring Brush Pen
• Sakura Pigma Brush Pen
• Sakura Pigma Brush Pen (erilainen sarja)

Useimmissa näissä on huopakärki, eli ne ovat vähän erityyppisiä kuin sivellinharjaksiset kynät. Huopakärki kuluu ja muuttuu yleensä käytössä jonkin verran. Kärjen muoto ja viivan paksuuden elävyys siis tekee tämänkin kategorian kynistä sivellinkyniä.

Käytän tässä yksinkertaisuuden vuoksi kaikissa kuvissa kopiopaperia (paitsi lopun vesiväreissä vesiväripaperia). Sileää paperia käyttämällä osa kynistä voisi kuitenkin soljua paremmin, eikä kuivia jälkiä ilmenisi.

Copic Multiliner SP BS ja Copic Multiliner Brush S ja M

Japanilaisen Copicin Multiliner SP on laadukkaan oloinen alumiininen kynä, johon voi vaihtaa mustepatruunat ja kärjen. Saatavana on myös työkalu kärjen vaihtamiseen. Sivellintyyppisen huopakärjen lisäksi täytettävää kynää on saatavilla myös teknisten kynien ohuilla kärjillä.

Kynä toimii ja muste juoksee hyvin, tosin kärki on melko pieni ja lyhyt. Kun kärkeä kallistaa lappeelleen (se taipuu kokonaan juurestaan saakka), saa paksumpaa viivaa. Viivaan ei saa aivan niin paljon vaihtelua kuin esimerkiksi sivellinkärkisellä Pentel Brush Penillä, jota pidän monikäyttöisimpänä sivellinkynänä. Mutta on makuasia, millainen kynä sopii omaan viivaan.

Uudelleentäytettävyys ja varaosat ovat tässä plussaa.

Copic Multiliner Brush S ja M ovat taas laadukkaita kertakäyttöisiä huopakärkikyniä.

S-kokoisessa kynässä on melko samanlainen kärki kuin uudelleentäytettävässä SP:ssä. Yllättäen tällä joustavalla kärjellä saa aika paksua jälkeä aikaan, paksumpaa kuin M-mallilla, jossa on paksumpi kärki.

M-kokoisessa kynässä on paksumpi, mutta jäykempi kärki, se ei taivu tyvestään samalla tavalla. Itse asiassa kynästä tulee aika tasaisen paksua viivaa, ellei paina lujempaa. Viiva on siis vähän vähemmän elävää. Joskus se onkin parempi niin. Olen käyttänyt tätä kynää esimerkiksi puhekuplien tekstauksiin.

Näiden kaikkien kynien mustetta mainostetaan valon, (Copicin) alkoholitussien ja kosteuden kestäviksi.

Sivellinkynillä voi kirjoittaa esimerkiksi mietelauseita 🙂 . Ylimmässä sanassa näkyy, mitä uudelleentäytettävän Multiliner SP:n taittuva kärki voi tehdä kulmissa terää painaessa: pieniä hakasia. Ohut viiva saattaa myös hajota. Jälki on siis aika eläväistä, eikä välttämättä kokonaan hallittavissa. Riippuu kynän yksilöllisistä käyttötavoista, onko tämä ongelma vai mukavaa. En voi sanoa, millainen terä on itse kullekin paras. Copicin kynät ovat kaikkiaan taattua laatua, eivätkä rispaannu nopeasti.

Koi Coloring Brush Pen ja Sakura Pigma Brush

Nämä kaksi japanilaista kynää ovat molemmat aika tavallisia, edullisia huopakärkisiä sivellintusseja, joita on kumpaakin saatavilla monissa eri väreissä. Kaivoin siis testattavien lisäksi esille vanhan vaaleanpunaisen Koi-kynäni, joka minulla sattui olemaan. Käytän vaaleita värejä usein luonnosteluun mustan viivan alle ja jätän ne skannauksen jälkeen sitten pois kuvasta. Usein käytän juuri Koi-kyniä.

Koi Coloring Brush Penin vesiliukoinen muste soljuu mukavasti. Muste on hieman muita kyniä vaaleampaa ja läpikuultavampaa sekä vähän sinertävää. Jos skannaa ja käsittelee, musteiden pienilä eroilla ei ole mitään väliä, enkä ole käsitellyt niitä tässä tarkemmin. Toki originaaleissa niillä on enemmän väliä.

Koin kynässä on aika jäykkä kärki. Sillä saa kivasti tehtyä suurempaa viivaa, ja tarvittaessa kohtuullisesti pienempiäkin yksityiskohtia.

Käytön myötä näiden edullisten peruskynien muste alkaa hieman kuivua ja kärki harottaa, tässä vähän vanhempi Koi-yksilö:

Pigma Brush Penissä on plussaa ja miinusta: itse käytän sitä aika paljon, koska se on hyvin edullinen peruskynä ja käytän paljon saman sarjan hyviä teknisempiä kyniä. Uutena tässä on myös ihanan terävä kärki, ja se ei ole liian pehmeä eikä jäykkä. Huopakärki kuitenkin kuluu ja pehmenee melko nopeasti ja viiva alkaa särkyä. Mutta jos ei ole niin tarkka hifistelijä, niin tämä on oikein mukava käyttökynä mukaan joka paikkaan. Aina ei ole ihan niin justiinsa. Nämä molemmat siis kompensoivat edullisuudellaan.

Sakura Pigma Brush Pen -sarja

Tämäkin kynäkolmikko on nimeltään Sakura Pigma Brush Pen, mutta ne ovat kuitenkin erityyppistä sarjaa kuin edellinen Sakura Pigman kynä. Olen käyttänyt näitä jonkin verran ja näppituntumalla sanoisin että niissä on kestävämpi laatu.

Paketissa on kolme erikokoista kynää. Näistä kynistä on sanottava sen verran, että ennen en löytänyt näitä Suomesta. Olin kerran ostanut niitä sarjakuvafestivaaleilta Barcelonasta ja ihastunut, varsinkin BB-koon kynään. Kyselin tuotteita paikan päältä Temperasta ja he sanoivat ottavansa valikoimiin. Ja ottivatkin! Nyt näitä saa siis Temperasta.

Pigma FB on jäykkäkärkinen ja tekee erittäin pientä jälkeä. Se sopii yksityiskohtiin tai jos tykkää piirtää hyvin pieneen kokoon. Koska kärki on siis niin pikkuinen, musteen juoksu voi viivästyä jos piirtää liian nopeasti, silloin viivasta tulee kuivan näköistä. Hitaammin piirtäessä viivasta tulee oikein hyvää. Musteen kulku riippuu usein muutenkin käsialasta.

Keskimmäinen koko, Pigma MB on suht’ jäykkäkärkinen sivellintussi. Se tekee samantyyppistä jälkeä kuin edellisen kohdan Koi ja Pigma Brush Pen, mutta kärki säilyttää laatunsa ja mustekin ehkä säilyttää juoksevuutensa pidempään. Oikein hyvä peruskynä.

Pigma BB on näistä lempparini. Sen pitkä, taipuva kärki tekee hyvin elävää viivaa, helposti sekä ohutta että paksumpaa. Se tuntuu jotenkin mukavalta ja omalta monenlaiseen piirtelyyn, siksi metsästinkin juuri tätä kynää pitkään. Kaarteissa se joskus tekee vähän muhkuraa, mutta sekään ei haittaa. Suosikki!

Sillä saa myös helposti aikaan pyöreän pisteen suoraan ylhäältä painettaessa (seuraavan mietelausekuvan alareunassa esimerkiksi on erikokoisia pisteitä).

Know Calligraphy Brush Pen ja Ecoline Brush Pen

Viimeiseen kappaleeseen ymppään samaan vielä kaksi keskenään aivan erilaista kynää.

Know on uudelleentäytettävä kiinalainen sivellinkynä, jonka kärki on siis oikeasti harjaksinen sivellin.

Siveltimeksi se on melko pieni, pienempi kuin esimerkiksi testin ensimmäisen osan Pentel ja Copic. Tai oikeastaan kärki on ohut, tavallaan pitkähkö, hyvin pehmeä ja taipuisa.

Tästä tulee kelpoa, eläväistä sivellinjälkeä. Välillä, nopeampia viivoja vedettäessä viiva tosin hajoaa vähän kuivaksi ja joskus viiva pitää siksi vetää kahdesti. Hitaammat viivat toimivat paremmin, ja musteen kulkua nopeuttaa kun säilyttää kynää pystyasennossa. Muste varmaan juoksisi nopeammin jos sivellinkärki ei olisi niin pieni. Muste on melko ohutta ja hieman läpinäkyvää.

Uudelleentäytettävyys ja edullisuus ovat ehdottomasti plussia tälle sivellinkynälle!

Hollantilainen Ecoline Brush Pen on minulle myös uusi tuttavuus. Kyseessä on vesiliukoinen, melko paksu huopakärkinen sivellintussi. Tätä on saatavilla eri väreissä. Ihastuin heti!

Paksusta Ecolinesta juoksee hyvin mustetta ja sillä on helppo työskennellä, varsinkin isommassa koossa. Musteessa on hieman läpinäkyvää, vesivärimäistä fiilistä, mistä tulee omanlaistaan elävyyttä. Kärki ei ole pehmeä eikä jäykkä vaan siltä väliltä.

Ecolinella voi myös työstää vesiväriefektejä, voi maalata märälle pohjalle, levittää mustetta siveltimellä tai eri värejä voi yhdistää (minulla ei ole tässä nyt eri värejä). Myös blenderitussi on saatavana.

Käyttäisin kaikkia testin tusseja uudelleen, ne sopivat vähän eri tarkoituksiin. Aiemmin olen kuvittanut Pigma Brush Pen BB:llä esim. näin:

Linkki: Sivellinkynätesti, osa 1. Pentel, Copic & Pilot

Taiteilijan tavaratalo Tempera tukee Sarjakuvablogit.comin toimintaa. Liikkeestä (Uudenmaankatu 16. Helsinki) saa Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20% alennusta tuotteista. Temperalla on myös verkkokauppa osoitteessa www.tempera.com/shop.

Sivellinkynät verkkokaupassa täällä.

Luomuhömppä on strippisarjakuvaa luomu- ja ekoajatteluun hurahtaneesta terveysintoilijasta, jonka perheeseen kuuluvat Insinööri, Pissis ja kaksoset. Luomuhömppä uskoo vakaasti, että ihminen on sitä mitä hän syö, mikä näkyy hahmon porkkanavartalona ja salaattimaisena hiuspehkona. Stripeissä käsitellään useimmiten huumorin avulla Luomuhömpän erityisiä mielenkiinnonkohteita: ruoka ja ravitsemus, terveelliset elämätavat, kestävä kuluttaminen sekä luonnonmukaisempaan elämään pyrkiminen.

Idean Luomuhömpästä sain eräästä mieheni sarkastisesta sivuhuomautuksesta elokuussa 2014. Olin lukenut Aku Ankkaa lapsesta asti ja sanomalehtien sarjakuvastrippejäkin lukioikäisestä, mutta milloinkaan ei ollut käynyt mielessä, että alkaisin itse tehdä sarjakuvaa. Jostain syystä kuitenkin näin Luomuhömpän heti mielessäni strippisarjakuvan päähenkilönä, ja ajattelin, että sarjakuvan avulla voisin tuoda esille itselleni tärkeitä asioita viihteellisessä muodossa.

Strippikäsikirjoituksia syntyi muutamia kymmeniä jo syksyllä 2014. En mitenkään osannut kuvitella, että myös piirtäisin sarjakuvan itse, sillä olin piirtänyt viimeksi ala-asteikäisenä. Yritin houkutella piirrostyöhön Viivi-tytärtäni (s. 2000), joka on taitava piirtäjä. Tuloksetta. Niinpä Luomuhömppä jäi lepäämään lähemmäs pariksi vuodeksi, kunnes alkukesästä 2016 silmiini osui piirtolevyn mainos, jonka kiikutin välittömästi Viivin nähtäväksi. Lahjonta tepsi. Piirtolevy hankittiin ja Viivi alkoi piirtää strippejä Krita-ohjelmalla.

Luomuhömppä on ollut alusta asti selkeästi minun juttuni, eikä Viivin piirtämisinto kestänyt kovin kauaa. Oli kuitenkin tullut hankittua kallis piirtolevy ja olin kovasti tykästynyt sarjakuvaani, joten ei auttanut muuta kuin ruveta askartelemaan stripit itse alusta loppuun. Paperille en edes yrittänyt piirtää, vaan aloitin piirtämisen suoraan piirtolevylle. Vasta-alkajan työtä helpotti se, että pystyin ottamaan pohjaksi Viivin aiemmin sähköisesti piirtämät hahmot, joita sitten aloin muokata, käännellä ja väännellä piirto-ohjelman avulla. Teknisistä apuvälineistä huolimatta sarjakuvan piirtäminen minun taidoillani on hidasta tuhertamista, mutta mitä enemmän sitä teen, sitä enemmän siitä pidän.

Sari Piippo (s.1968) on espoolainen äiti-ihminen, joka arvostaa yksinkertaista elämää.

luomuhomppa.sarjakuvablogit.com

Olen piirtänyt sarjiksia muistaakseni 6–7-vuotiaasta. Ensimmäiset sarjakuvani olivat lasten tusseilla ja kuulakärkikynällä piirrettyjä tarinoita valkoisesta sudesta joka posetti dramaattisesti tuulisilla kallioilla. Ala-asteen aikana piirsin erään tuolloisen kaverini kanssa kuuden paksun A4-vihon verran sarjakuvaa muutamista suosikkivideopeliemme ja sarjakuviemme hahmoista, mm. Hämähäkkimiehestä, Crash Bandicootista, Oddworld-sarjan Abesta, Sailor Moonista ja Pokémonin Rakettiryhmästä. Sen nimi oli ”New Herous”, ja se oli aivan järkyttävä. Minulla on se vieläkin tallessa. Luen sitä aina joskus, jos haluan nauraa niin että alan itkeä.

Sen jälkeen piirtelin itsekseni vähän järkevämpää(?) matskua – edelleen enempi vähempi eeppisiä fantasiatarinoita omista hahmoistani – mutta tuolloin en omistanut skanneria, joten kaikki jäi julkaisematta. Opintojen aikana löysin Sarjakuvablogit.comin ja lueskelin usean muun nykyisinkin vielä seuraamani ihmisen blogin läpi. Olin pitänyt aiemmin Livejournalissa tekstiblogia, mutta pidemmän päälle se ei ollut oma juttu, ja päätin kokeilla sarjisblogia.

Aloitin kieli poskessa, enkä juurikaan panostanut ulkoasuun tai kässäreihin. Tuolloin minulla oli myös aivan jäätävä art block menossa, joten tyyli vaihteli aika rankasti kyllästyttyäni kokeiluun toisensa perään. Nykyisin näyttäisi kuitenkin vahvasti siltä, että olen löytänyt mieluisan tyylin.

Valitsin sudet, koska ne ovat minulle hyvin merkityksellisiä eläimiä ja samaistun niihin kovasti. Ne ovat väärinymmärrettyjä olentoja, joiden ympärillä velloo kauhutarinoiden ylläpitämä, myrkyllinen vihan ja vainon ilmapiiri. Mitä hyvänsä sudet tekevätkin, se nähdään pahana. Susien on ok olla olemassa ainoastaan, mikäli ne eivät näy eivätkä kuulu, mutta parempi tietysti, mikäli eivät olisi olemassa lainkaan.

Lisäksi minulla on syntymästäni saakka ollut useimpien ihmisten seurassa olo kuin sudella lammaslaumassa. Ei auta, vaikka vetäisin lampaantaljan niskaani ja yrittäisin määkiä; joku aina huomaa, että tuossa lampaassa on jotakin vikaa, ja ilmiantaa muille. Ja vaikka sitä lampaantaljan käyttöä kuinka painotetaan ja vaaditaan, en silti tunnu osaavan tehdä sitä oikein.

Merkintöjen väritys ja yksityiskohdat ovat kokeneet valtavan muutoksen blogin alkuajoista, kiitos opintovuosina kuvaan astuneen perfektionismin: ”Jätä mieluummin kokonaan tekemättä, kuin että tee juosten kusten.” Perustin blogin muistaakseni vuonna 2009, ja tuona aikana sen nimi on muuttunut kerran, koska ensimmäinen nimi ei ollut kovin tarkkaan harkittu. Olen myös pohtinut nimen muuttamista uudelleen aikanaan 10-vuotispäivän kunniaksi, koska nykyinen nimi herättää turhan paljon haikeita muistoja.

Jokunen vuosi sitten minulla oli blogin suhteen kriisi koskien aiheita, mitä sinne olisi soveliasta piirtää. Lähes koko ikäni mielenterveysongelmien kanssa painineena olen hyvin altis negatiiviselle ajattelulle, ja välistä tuntui että blogikin oli täynnä pelkkää kitinää. Tosin poistettuani kaikki syvällisemmät merkinnät ja angstin, jätettyäni jäljelle vain kivat jutut sekä päätettyäni piirtää ainoastaan positiivarointia, blogi kävikin yllättäen lähellä kuolemaa.

Mikäli jättäisin negatiiviset asiat pois, ei se antaisi missään määrin realistista kuvaa elämästäni. Saatan kenties olla narri joka naurattaa ja viihdyttää muita, mutta olen myös kyllästynyt kuulemaan, kuinka en lainkaan näytä tai vaikuta masentuneelta tai ahdistuneelta tai milloin mitäkin. Siispä ajattelin piirtää aivan kaikesta.

Aiheet vaihtelevat kaiken maailman kuumista perunoista ja tabuista arjen pieniin, tärkeisiin ja huvittaviin asioihin. Joskus sarjikset ovat lyhyempiä, joskus pidempiä jaksamisesta riippuen. Pyrin päivittämään vähintään kerran kuussa, mutta mikäli ideoita ja aikaa on, päivittelen useamminkin.

Itselleni musta huumori on tehokkain selviytymiskeino. Mikäli sarjakuvani saavat edes yhden ihmisen ymmärtämään millaista vajaatoimintaisen pään kanssa eläminen on, kuinka massiivista vahinkoa vuosia jatkunut vaino ja rääkkäys voi aiheuttaa, samaistumaan kokemuksiin, saamaan niistä vertaistukea, nauramaan tai löytämään suitsuttamieni pelien, kirjojen, musiikin yms. joukosta uusia tuttavuuksia, ovat ne täyttäneet tarkoituksensa.

Marjo Suvanto on vuonna 2013 Kuopion Muotoiluakatemiasta valmistunut, nykyisin Oulussa asuva medianomi, joka haaveilee eristäytymisestä pieneen mökkiin keskelle villiä korpea kera kymmenen koiran.

inkubi.sarjakuvablogit.com

Teksti: Katja Kontturi ja Viivi Rintanen. Kuvat: Viivi Rintanen

Suomen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa – historian tutkiminen nykysarjakuvan keinoin -hankkeessa neljä tutkijaa ja neljä taiteilijaa työsti neljä artikkelia, jotka julkaistiin Helsingin sarjakuvafestivaaleilla Kuti-ilmaisjakelulehden (#45) liitteessä.

Omassa sarjakuvamuotoisessa tutkimusartikkelissamme avasimme sarjakuvabloggaamisen merkityksiä. Jatkamme keskustelua aiheesta nyt tässä.

Kyselyn (N=45) tuloksista voidaan päätellä, että sarjakuvabloggaaminen on merkityksellinen kanava purkaa omia tunteita. Se on terapeuttista bloggaajalle, mutta myös blogin lukijalle. Esimerkkinä 26–30-vuotiaan miehen kyselyvastaus: “Pahan olon sanallistaminen ja kuvallistaminen tekee tunteistani olemassaolevia [sic.] sekä itselleni että ulkopuoliselle maailmalle. Näin tunnen oloni osaksi tätä maailmaa ja ihmiskuntaa, ja että sanoillani ja teoillani ja tunteillani on merkitystä.”

Suomalainen juttu

Katja Kontturi: Sarjakuvablogikulttuuri on varsin suomalainen juttu, mikä tuli minulle yllätyksenä. Olin kiinnittänyt huomiota 2010-luvulla suosituksi nousseeseen sarjakuvabloggaamiseen, mutta en ollut tajunnut, ettei tätä kulttuuria oikeastaan ole muualla. Kun aloimme työstää Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -artikkelia, otin yhteyttä pohjoismaalaisiin kollegoihini. Ruotsissa ei tiedetty ilmiöstä mitään, mutta Norjassa ja Tanskassa voi kuulemma törmätä yksittäisiin omaelämäkerrallisiin blogeihin, joiden pitäjät bloggaavat sarjakuvamuodossa. Muuten vaikuttaa siltä, että termi “sarjakuvablogi” viittaa muualla yksinkertaisesti blogiin, joka käsittelee sarjakuvia.

Minua alkoikin kiinnostaa se, mikä sarjakuvasta tekee merkittävän välineen kertoa omaa tarinaansa ja miksi nimenomaan blogissa. Miksi oma tarina halutaan julkaista?

Viivi Rintanen: Olen pohtinut samaa: miksi omaelämäkerrallinen aalto ilmenee sarjakuvablogeissamme? Pidin pitkistä, tosipohjaisista ja omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista ja blogit kutkuttivat samaa mielenkiintoa.

Omaelämäkerrallisissa blogeissa oli myös jotain, mihin kirja ei kyennyt: oikea henkilö kertoi tarinaansa vähä vähältä, reaaliajassa. Kuin olisin tutustunut henkilöön, jota en muutoin kohtaisi, ja sain tietää asioita, joita hän ei kasvokkain paljastaisi. Vaikka kontakti oli yksisuuntainen, sain blogeista paljon lohtua, ymmärrystä ja kykyä nauraa hetkille, jolloin sonta silppuuntuu tuulettimeen.

Onko sarjakuvablogi tila, jossa henkilökohtaisille, kipeillekin asioille on helpompi antaa sarjakuvakasvot, joiden takana tekijä voi pysyä anonyymina?

KK: Kyselyymme vastanneista 80 % oli nuoria aikuisia, 21–30-vuotiaita. Tuntuu nimenomaan siltä, että erityisesti nuoret tarttuvat vaikeisiinkin henkilökohtaisiin asioihin ja piirtävät ne sarjakuviksi. Esimerkiksi nimimerkki Kuningatar Alkoholi käsittelee vanhempiensa alkoholismia ja Wolf Kankare kuvittaa masennusta ja sukupuolenkorjausprosessia Susi sorakuopassa -blogissaan. Tämä tuntuu minusta merkittävimmältä: kipeä asia julkaistaan kaikkien halukkaiden luettavaksi. Sitä ei jätetä piiloon pöytälaatikkoon, vaan se tarjotaan ikään kuin alustaksi, johon lukijat voivat peilata omia kokemuksiaan.

Tämä seikka nousi esille myös kyselytutkimuksessamme. Vastaajistamme (N=45) 42 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaamisesta saa vertaistukea, mutta ei niinkään lukijoiden kommenteista, vaan siitä, että saa piirrettyä aiheesta merkinnän ja jaettua sen blogiin.

Sarjakuva on liioittelun väline

VR: On hieno kokemus tulla nähdyksi ja kuulluksi tavalla, jolla itse toivoisi. Vastavuoroista, kuuntelevaa ihmiskontaktia moni saa läheisiltään tai terapeutilta. Ehkä anonyymit, yksin väsättävissä olevat blogisarjakuvat ovat luonteva paikka avautua niille, joilla ei ole myötätuntoista, halukasta tai itselleen sopivaa kuuntelijaa.

Kyselyssä 78 % koki sarjakuvabloggaamisen terapeuttiseksi. Siis lähes neljä viidestä koki henkisen hyvinvointinsa lisääntyneen bloggaamalla! Jos bloggaaminen on luonteva vertaistuen ja terapeuttisen jakamisen paikka, niin miksi juuri sarjakuva on näin toimiva ilmaisukeino mielenkohennukseen?

KK: Näen itse sarjakuvan luontevana itseilmaisun tapana, koska mahdollisuudet näyttää ja kertoa konkretisoituvat aivan eri tavalla kuin pelkän kirjoittamisen kautta. Sarjakuva voi kerronnallaan esittää hyvinkin ristiriitaisia viestejä: pahan olon voi piirtää ruutujen taustalle samalla kun hahmo väittää puhekuplassaan, että kaikki on ihan hyvin. Alter egolleen voi liioitella joitain fyysisiä piirteitä tai jättää kuvaamatta ne itseä vaivaavat seikat.

Monet kyselyyn vastanneista kokivat sarjakuvan helpoksi ja itselle parhaaksi ilmaisuvälineeksi. Edellä mainittujen pohdintojen lisäksi vastaajat pitivät sarjakuvan kerrontakeinoja vapaampina liikkuma- ja tulkintavaraltaan kuin pelkän tekstin. Sarjakuva on liioittelun väline, jossa pienet epätäydellisyydet eivät haittaa tarinan kokonaisuutta.

VR: Sarjakuva on loistava väline katsoa elämäänsä sopivalta etäisyydeltä. Esikoistani Mielisairaalan kesätyttöä tehdessä tulin ensi kertaa tahattomasti tehneeksi tiliä hulluuksieni kanssa. Kirja kertoo monista kaltaisistani, mutta oli kerrottava kauttani, jotta teos olisi uskottava. Silloin kuvittelin uhraavani yksityisyyteni, jotta mielen järkkymisestä voitaisiin puhua todenmukaisesti. Kirja sai hyvän vastaanoton ja yllätyin: menettämisen sijaan minä sain myötätuntoa, itseluottamusta ja kohtalontovereita. Siksi aloitin Hulluussarjakuvia-blogini, jonne piirrän minulle lähetettyjä mielenterveystarinoita. Ehkä yritän auttaa muita niin kuin Kesätytön lukijat auttoivat minua. Näen blogimaailman turvallisena, toiveikkaana ja yhteisöllisenä alustana kaikenlaisille tarinoille. Miten sinun suhteesi sarjakuvablogeihin syntyi?

Ensin itselle, sitten muille

KK: Löysin sarjakuvablogit Milla Paloniemen ja Tea Tauriaisen blogien kautta. He käsittelevät monia arkensa tapahtumia mustan huumorin avulla, mikä viehätti minua kovasti. Blogien lukeminen ja niissä esitettyjen kokemusten peilaaminen oli sarjakuvatutkijalle luonteva harrastus. Mutta henkilökohtaiseksi se muuttui vasta keväällä 2014, kun aloin piirtää omaelämäkerrallista sarjakuvaa isäni kuolemasta. Minun piti tehdä pieni tutkielma sarjakuvan tekemisestä surutyön tukena ja ymmärsin, etten voi tutkia asiaa tekemättä itse sarjakuvaa.

Projektista tuli 50-sivuinen valokuvia ja lyriikoita hyödyntänyt teos, josta olen julkaissut paikoitellen katkelmia Facebook-sivuillani. Blogiin en sitä kuitenkaan ole laittanut ja ehkä tässä pätee sama seikka kuin kyselyymme vastanneilla: tärkeintä on ollut piirtää tarina ensin itselle. Vasta myöhemmin tulee se vaihe, että tarinan haluaa jakaa myös muiden luettavaksi. Mutta se oli ehdottomasti terapeuttinen kokemus.

VR: Teit sarjakuvan itsellesi, mutta se on herättävä ja koskettava tarina myös lukijalle. Olen kiitollinen, että sain lukea sen, vaikkei sitä ole julkaistu. Mitä opit sitä tehdessäsi? Mihin soveltaisit oppimaasi tutkijana tai sarjisopena?

KK: Huomasin konkreettisella tavalla, että joitain asioita oli helppo, joitain todella vaikeaa piirtää ja ne herättivät paljon ristiriitaisia tunteita. Kuitenkin kaiken piirtäminen auki oli jopa puhdistava kokemus. Olenkin opettajana pyrkinyt korostamaan jokaisen omaa tapaa ilmaista itselle tärkeitä asioita. Joskus kaikkea ei ole pakko näyttää, vaan teksti voi viedä lukijan taiteilijan mielenmaisemaan. Joskus taas pelkkä tikku-ukko riittää kuvaamaan kaiken olennaisen koskettavalla tavalla. Tärkeintä on aina tarina ja sen merkitys itselle.

VR: Kyllä, olen samaa mieltä. Sarjakuva voi olla reitti itseen ja yhteyteen muiden kanssa.

Julkaistu aiemmin Sarjainfo-lehdessä 3/2017. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfo-lehden, etuja jäsenkortilla ja oikeuden perustaa tänne blogin. Kuti-lehden sarjakuvatutkimusliite on luettavissa osoitteessa www.kutikuti.com/kuti_pdf/Kuti45_insert_spreads.pdf.