Perustin blogin pitkälti painostuksen takia ja hieman jälkijunassa, sillä siinä vaiheessa kaikilla oli jo sarjisblogi. En edes muista milloin tämä tapahtui, mutta näköjään maaliskuussa vuonna 2010. Silloin join vielä kahviakin, siitä blogin nimi (tosin kupit alkoivat jo silloin unohtua jäähtymään kiihtyvällä tahdilla).

Blogissa on lähinnä skannauksia sarjakuvapäiväkirjasta, sekä joskus harvemmin muuta materiaalia. En oikein tykkää bloggailla omasta arkielämästäni ja olen aika valikoiva sen suhteen mitä skannaan, joten materiaalia kertyy loppujen lopuksi aika vähän – varsinkin kun ottaa huomioon etten viime aikoina ole pitänyt sarjispäivistäkään yhtä ahkerasti kuin joskus. Kuulemma en silti skannaa läheskään kaikkea mitä minun pitäisi.

Olen kiinnostunut myös unista ja kirjaan niitä usein ylös sarjakuvina. Sarjispäiviksessä on ajoittain enemmän unia kuin päivittäisiä sattumuksia, joten blogissakin niitä on runsaasti. (Niistä ei tosin voi tulkata mitään, sillä jokainen joka on perehtynyt uuteen aivo- ja unitutkimukseen tietää, että freudilaiset tulkinnat voi unohtaa.) Toisinaan kerron myös omista hahmoistani tai sarjakuvaprojekteista, pyrinhän edelleen jatkamaan muinoin mangalehdissä ilmestynyttä Narullaa, tosin päähenkilö on vaihtunut. Bloggaisin omista hahmoistani ehkä useamminkin, mutta sarjispäivis kiinnostaa lukijoita enemmän.

Jäähtynyttä kahvia -blogin takana on julkaistu sarjakuvapiirtäjä Aura Ijäs (s. 1981).

arua.sarjakuvablogit.com

 

Perustin blogini keväällä 2012 sarjakuvapedagogiikan kurssia varten, jossa oli annettu tehtäväksi pitää kurssin ajan sarjakuvapäiväkirjaa. Olin aina ennen suhtautunut aika nihkeästi omaelämäkerralliseen sarjakuvaan, sillä se tuntui minusta usein teennäiseltä tai tylsältä. Mitä muka olisi niin kiinnostavaa omassa elämässä, että siitä saisi hyvän sarjakuvan?

Meinasin jo kuopata blogin kurssin jälkeen, mutta sitten hoksasin, että miksi ihmeessä minun tarvitsisi piirtää itseni ihmisenä, kun voisin olla mikä tahansa otus? Niinpä minusta tuli orava. Päähäni alkoi heti virrata ideoita oravan kommelluksiin, sillä mielsin sen heti enemmän sarjakuvahahmoksi. Otushahmot antavat muutenkin paljon enemmän mahdollisuuksia ja vapauksia. Tarvittiin siis vain itselleni oikea lähestymistapa omaelämäkerralliseen kerrontaan. Kun kerran olin löytänyt oman tyylini kertoa elämästäni, niin loppua ei näkynyt.

Orava on minua paljon ilkikurisempi ja itseluottamustakin sillä piisaa vaikka muille jakaa. Kuitenkin yhtä asiaa en ole liioitellut pätkääkään oravan persoonassa: intoa (erityisesti sarjakuviin) ja innostumista.

Blogissa seikkailee myös maailmanvalloittajakansalainen Walter Ego kätyreineen. Walterin perimmäinen tarkoitus taitaa olla itseni sekä muiden piirtäjien itsetunnon kohotus ja että saa sitä olla ihan ylpeä omista töistään.Walterilla on myös loputon usko omiin mahdollisuuksiinsa. Se antaa luvan olla suuruudenhullu sellaisella mukavalla tavalla.

Blogipäivitykseni ovat usein varsin humoristisia, korkealentoisia ja osa kokeileviakin. Arkisiin asioihin on hauska keksiä jotain jujuja tai mielikuvituksellisia, dramaattisia käänteitä. Pelkkä lelujen keräilykin on hurjan action-täytteistä, usko pois vain! Blogi on muuten mainio paikka tehdä pientä jäynää kavereille ja nörteille! Lisäksi käymme vuorotellen blogeissamme eeppistä sarjakuvapiirtäjäbattlea ystäväni Harmaan pupun kanssa. Silloin turkki pöllyää ja tanner tömisee!

Voi sisältää lapsille sopimatonta materiaalia.

ILTALEHTI 27.8.2014: ”Kahlekuningas on nousemassa Suomen vaikutusvaltaisimpiin sarjakuviin. Sarjakuvassa useita vuosia jyllännyt huono maku on löytänyt jalansijaa etenkin nuorten ihmisten keskuudessa. Stripin hahmot kuten kaivon pohjalla viruva nainen sekä usein väkivaltaiset aiheet vievät ihmisten arvomaailmaa väärään suuntaan. Tekijät itse vastaavat syytökseen piiloutumalla käsitteen ”musta huumori” taakse.

Kiistelty Kahlekuningas-blogi käynnistyi huhtikuussa 2012. Sarjakuvan takana on tekijäduo Johan Eichhorn ja Jere Kasanen. Tehtävät on jaettu kummankin vahvuuksien mukaan siten, että Eichhorn käsikirjoittaa, Kasanen piirtää ja vastuu lopputuloksesta kannetaan yhdessä. Huono maku kumpuaa molemmista.

Ulkomaalainen Eichhorn on tunnettu Suomessa myös käsikirjoittajana ja Aalto-yliopiston opettajana. Suomalainen Kasanen puolestaan on graafikko ja kuvittaja.

Suuren yleisön tietoisuuteen kahlekuningas nousi syyskuussa 2012, kun A. Ankka alkoi esiintyä sarjakuvassa, ja Kahlekuningas nosti asiasta tekijänoikeuskanteen Disney-yhtiötä vastaan. Kulttuurin asiantuntijoiden mukaan teko oli hyvin tarkoitushakuinen ja naurettava.”

kahlekuningas.sarjakuvablogit.com

   

Huom. blogi saattaa sisältää materiaalia, joka ei sovi lapsille.

Nina Mutik aloitti sarjakuvablogin elokuussa 2010 julkaistaakseen pidempiä strippisarjojaan ja muita hauskoja lyhyitä tarinoita. Perimmäinen tavoite Mutikilla on jakaa iloa maailmaan, sillä sitä vaan ei voi olla liikaa.

Nina Mutikin blogi ei ole koskaan ollut päiväkirjanomainen, vaan blogissa seikkailee monenlaisia kuvitteellisia ja vähemmän kuvitteellisia otuksia pidemmissä ja lyhyemmissä tarinoissa. Mutik ei pidä pelkästään omaa elämäänsä riittävän mielenkiintoisena tai laajana aihepiirinä, vaan piirtää mitä vaan.

Mutikin blogissa ilmestyy kaksi pidempää strppisarjaa, Vampyyrit ja Tartsu. Vampyyrit-sarja lähti unesta, jossa kaksi vampyyriä kinasteli supermarketin kassajonossa. Mutik ei ole vampyyrifani, mutta nämä kaksi tyyppiä alkoivat elää tekijän alitajunnassa ja lopulta purkautuivat nyt jo 50 stripin sarjana. Tartsu taas on Nina Mutikin perheenjäsenensä iloksi tämän kalenteriin rennosti tekemä hassu pikku sarjis, joka kalenterin lisäksi ilmestyy lähipiirin pyynnöstä myös blogissa. Luonnoksenomainen Tartsu on saavuttanut hiukan yllättäenkin enemmän kaikupohjaa kuin Vampyyrit ja strippisarjaa on kertynyt on jo lähes sata.

Pidempien strippisarjojen ja satunnaisten muiden sarjakuvien lisäksi blogissa näkyy myös muita Mutikin töitä, etenkin akvarelleja, joka on tekniikkana lähellä tekijän sydäntä.

Nina Mutik on 33-vuotias intohimoinen kuvantekijä ja tarinankertoja, joka kokee sarjakuvan yhdeksi kiehtovimmista ilmaisumuodoista. Mutik keskittyy sarjakuvatuotannossaan huumoriin, sillä kokee positiivisten tunteiden jakamisen sekä haastavaksi että arvokkaaksi elämäntavoitteeksi.

ninamutik.sarjakuvablogit.com

Huom. blogi saattaa sisältää materiaalia, joka ei sovi lapsille.

Kalakukhonen moi! syntyi pakosta, jonka sai aikaan puo edellä puuhun yrittäminen. Puolisentoista vuotta sitten olin työstänyt pidempää sarjakuvaprojektia hiki hatussa, otsa rypyssä ja salassa ihan kaikilta, tietysti kaikkien hyväksihavaittujen sarjakuvanteon konventioiden vastaisesti. Turhauduttuani päämäärättömyyteen päätin kokeilla sarjakuvablogin tekemistä. Kynnyksen asetin tarkoituksella matalaksi. Puolikuolleina syntyneiden ideanpoikasten on annettava sätkiskellä rauhassa, vaikka sitten verkossa kaikkien ulottuvilla.

Riivitylle suttupaperille syntyi Mustikkalapsi, ääliömäisesti nimetty pitelemätön lapsisosiopaatti, jonka seikkailuissa saan toteuttaa vähemmän tiedostettuja kitkerämpiä tunteitani. Hahmon yksiulotteisuus on vapauttavaa. Tajunnanvirtana tehty väkivaltasarjakuva on tietysti kulunut juttu, mutta ainakin tekijäänsä Mustikkalapsen toilailut huvittavat.

Kalakukhosessa sekoittuvat idioottihuumori, pop-kulttuurin ilmiöt, punk, maailmantuska ja MAD-tyyppinen viisastelu. Aloittaessani mielsin blogini parodiaksi, ja tarkoitukseni oli tehdä sarjakuvaa tarkoituksellisen huolimattomasti ja huonosti. Sittemmin parodianäkökulma on unohtunut, koska torahampaiden, Nomination-rannekorujen, sarjamurhaajien ja muiden inhottavuuksien piirtäminen on ollut liian hauskaa.

Verrattain suuri osa Kalakukhosen materiaalista on piirretty ilman minkäänlaisia luonnosteluja tai käsikirjoituksia. Se näkyy lopputuloksissa: normaalisti tarkka viivani vapisee ja menee sinne, minne ei pitäisi. Juonet taas eivät tunnu menevän oikein minnekään. Vasemmalla kädellä tekeminen vain on verrattoman mukavaa. Moodi on jäänyt päälle, ja piirrän nykyään mieluummin ”huonosti” kuin hyvin. Luulen, että se on hyvä asia.

Tuomas Tiainen (s. 1980) on Helsingissä asuva sarjakuvaharrastaja, -kriitikko ja DJ, jonka debyyttialbumi Man with the Dog ilmestyy syksyllä. Pöytälaatikkopiirtämisen ohessa Tiainen kirjoittaa säännöllisesti Sarjainfo-lehteen. Lisäksi hän kuuluu Suomen sarjakuvaseuran hallitukseen.

tuomastee.sarjakuvablogit.com

 

HILLERI toimii ajatuksieni purkukoppana. Viskaan sinne niin päivän tapahtumia kuin loppuun ajattelemattomia älynväläyksiänikin. Välillä kirjoitan myös pelkkää tekstiä karkottaen pääni ylle kasaantuneet myrskypilvet.

Loin itselleni blogin siskoani seuraten joskus 2008 vuoden paikkeilla. Aluksi olin epäluuloinen riittäisikö minulla jutun juurta ja kiinnostaisivatko sarjikseni edes itseäni. Nykyään olen kuitenkin automaattisessa sarjis-tilassa ja kirjoitan pitkin päivää itselleni muistiinpanoja aiheista, joista haluan piirtää merkinnän myöhemmin.

Epämieluisaa lukijaa paeten siirryin vuodatuksesta sarjakuvablogeihin vuonna 2010. Totta kai minua seurattiin sinne, ja kun jossain vaiheessa huomasin koko sukuni surffailevan sivuillani, annoin periksi ja aloin ottaa rennosti.

Sarjishahmoni ovat muuttuneet Pinokkion kanssa nenän pituudesta kisailevista puhuvista toukista paremman näköisiksi. Jopa juttujenikin taso on tainnut nousta. En ole poistanut vanhoja merkintöjäni netistä ja joskus hakkaan päätäni seinään ja kysyn miksi. Omaa kehitystä on ollut kuitenkin kiva seurata.

Blogiin tulevat kommentit nostavat mielialani aina välittömästi pilviin. Olen saanut lukijoiltani tukea ja ratkaisuja moniin ongelmiin. Bloggaamalla olen onnistunut säästämään monet terapiakulut, enkä enää osaisi lopettaa sitä.

Olen vuonna 1997 Pohjanmaalla syntynyt Iita Tiilikka. Asun yhäkin Isossakyrössä suuren kirjavilla langoilla yhteen parsitun perheeni kanssa. Pienimuotoiseen eläintarhaamme kuuluu tällä hetkellä pääosin lampaita ja kissoja. Olen sotavastainen maailmanmurehtija ja pullopostin satunnainen lähettelijä. Rakastan laulaa aamuisin ja illat vietän netissä tai pusikossa ryömien etsimässä geokätköjä.

simppa.sarjakuvablogit.com

En ole muusikko, mutta rytmi minulla on veressä. En ole veistäjä, mutta kosketuspinta on vahva. Kokki en myöskään ole, mutta uusia yhdistelmiä keksin jatkuvasti, enkä liiemmin tanssija, vaikka liikettä rakastankin. Näitä kaikkia ennen minä olen piirtäjä.

Sarjakuvapäiväkirjaa (joka oikeammin on kuvien ja tekstien kokonaisuudessaan kaunis kaaos) olen pitänyt vuodesta 2008, jolloin täytin 13, ja blogia olen julkaissut nyt siiskin nelisen vuotta. En vielä 17-vuotiaana ole lakannut piirtämästä sarjakuvia tai yksittäisiä kuvia ja kirjoittamasta tekstejä, sillä totesin sellaisen aikanaan oikein hauskaksi luettuani muiden blogeja. Saamani palaute on myös ollut kovin tärkeää kehityksessäni.

Aiheeni ovat enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisia. Silloin tällöin minusta on hauskaa kertoa asioita symbolein, jotka jäävät muille mysteerisiksi. Ylivoimaisesti suurin osa piirtämistäni ja julkaisemistani merkinnöistä on kuitenkin suoraselkoisia, humoristisia, mieleen jääneitä havaintoja siitä, mitä on tapahtunut arkipäivässäni tai millaisia ajatuskulkuja minulla on.

Nimeni on Jenna Oldén, olen 17-vuotias ja asun aivan Tampereen kupeessa. Paraikaa opiskelen Tammerkosken kuvataidelukiossa Tampereella. Sarjakuvat ovat vain yksi mielenkiinnonkohteistani; mielelläni oppisin esimerkiksi kirjoittamisesta, elokuvasta ja ohjaamisesta ja vaatesuunnittelustakin enemmän.

Merkittävimmät tapahtumat sarjakuvahistoriassani lienevät Lasten mehuhetki –omakustanteen tekeminen ja Tampere Kuplii –festareilla blogipaneelissa jutteleminen muiden sarjisbloggaajien kanssa. Suurimpia sarjakuvallisia innoittajiani ovat muiden muassa Hugo Prattin Corto Maltese, Ville Ranta, Kuti Kuti, Pahkasika ja sarjakuvablogit ylipäätään.

Historiani sarjakuvien tekijänä ei ole vielä pitkä. Minulle on kuitenkin aina ollut itsestäänselvää, että tulen kehittymään sarjakuvan saralla runsaasti ja työskentelemään (tai ainakin leikkimään) sen parissa vielä paljon!

fjelden.sarjakuvablogit.com

Tavallaan aloitin sarjisbloggaamisen jo vuonna 2007 aloittaessani opintoni yliopistossa. Piinaavan pitkillä luennoilla piirtäminen sai minut keskittymään hitusen paremmin ja pysymään järjissäni.

Aluksi julkaisin sarjiksiani vain Facebookissa, mutta kavereiden kannustamana ja muiden ihmisten sarjisblogeista inspiroituneena päätin ryhtyä pitämään ihan virallista sarjisblogia syksyllä 2009. Sen jälkeen onkin tullut blogin kanssa sekoiltua.

Sisällöltään sarjisblogini on vain ihan tavallinen blogi, jossa saatan urputtaa enemmän tai vähemmän elämästäni, ja satunnaisesti pysähtyä pohtimaan vähän vakavampiakin asioita. Pyrin kuitenkin tylsimmätkin jutut piirtämään mahdollisimman psykedeelisesti, mikä onkin aika pitkälti blogini kantava voima ja tavoite. Mitä härömpi, sen parempi… tai ainakin mun mielestä.

Sarjisblogi on myös auttanut minua kehittymään piirtäjänä ja olen etenkin vapaalla kädellä piirrettyjen sarjisten myötä oppinut ottamaan rennosti piirtäessä. Joskus jopa kieli poskella piirretyistä töherryksistä saattaa syntyä timantteja. Tai sitten niistä tulee jotain ihan hirveää scheissea, jolloin se päätyy blogimerkintään!

Pienenä haaveena tulevaisuutta ajatellen olisi, että joskus uskaltaisin ottaa sen askeleen elämässä ja koostaa jonkin sortin julkaisua parhaimmista blogimerkinnöistäni. Mutta tulevaisuutta odotellessa lukijat saavat pällistellä häröpiirroksiani näyttöpäätteiltään.

Piritta ’Piri’ Huhtanen (s. 1988) Seinäjoelta lähtöisin oleva ja nykyään rovaniemeläistynyt kuvataidakasvatuksen opiskelija Lapin yliopistossa.

piri.sarjakuvablogit.com

                         

Aloitin sarjakuvablogin pitämisen syksyllä 2009 aloitettuani opinnot Lahden kansanopiston sarjakuva- ja animaatiolinjalla. Tehtävänä oli muistaakseni luoda strippisarja ja sille julkaisualustaksi blogi, mutta itselleni tyypillisesti siirryin suoraan omaelämäkerralliseen päiväkirjamalliin. Sittemmin blogista on tullut kiinteä osa elämää.

Blogin funktio on alusta asti ollut lähinnä terapeuttinen – se on kenttä kommentoida ympäröivää maailmaa ja kertoa itsestään asioita, hakien sitä kautta yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Pyrin olemaan aina mahdollisimman rehellinen, siitäkin huolimatta, että usein palaute on myös negatiivista. En myöskään panosta visuaaliseen tai tarinankerronnalliseen toteutukseen mitenkään erityisen paljon, mistä johtuen blogi koostuukin pääasiassa staattisesta monologista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö jatkuvasti toivoisi osaavani toteuttaa edellä mainitut osa-alueet paremmin. Aina on tarve kehittyä ja löytää se oma tapa tehdä ja kertoa.

Helsingissä kasvanut Wolf Kankare (s. 1990) opiskelee kuvataidetta Tampereen ammattikorkeakoulussa, ja ehkä vielä joskus piirtää jotain mainitsemisenarvoista sarjakuvaa ja löytää elämälleen jonkinlaisen tyydyttävän suunnan.

susiajasoraa.sarjakuvablogit.com

Perustin sarjakuvablogin marraskuussa 2006 osoitteeseen norpatti.vuodatus.net. Se tapahtui aika lailla hetken mielijohteesta nähtyäni, että muutkin alkoivat niitä perustaa. Olin tutustunut siihen mennessä ainakin Reetta Laitisen, Jupun ja Ville Rannan blogeihin ja juuri tavannut sarjisihmisiä ”livenä” ekoja kertoja. Halusin myös vaihtaa liian henkilökohtaiselta tuntuneen tekstiblogin sarjismuotoon. Jälkeenpäin on tosin tuntunut, että nimenomaan sarjakuvablogini on paljastanut minusta ihmisenä paljon enemmän kuin olisin koskaan pystynyt pelkin sanoin kuvailemaan. Lausahdus ”en vaan osaa!” ja siitä muodostettu lyhenne ”evo” olivat käytössäni jo aiemmin puhuessani itsestäni ironiseen sävyyn, joten siitä tuli aika luontevasti myös blogin nimi. Tietynlainen sählääminen ja omalle hölmöilylle naureskelu ovat olleet vakioteemoja blogissani kaikki viisi vuotta.

Blogi on minulle rajaton leikkikenttä. Kanava, jota kautta voin tyydyttää julkaisutarvetta, testailla uusia juttuja, arkistoida, ottaa kantaa, terapioida, käydä keskustelua ja saada työtarjouksia. En aseta itselleni mitään varsinaisia sääntöjä, enkä anna muidenkaan niitä asettaa, vaikka kommenteista pystyykin päättelemään millaiset merkinnät olisivat lukijoille mieluisimpia. Haluan pitää blogin mahdollisimman monenkirjavana ja julkaista siellä hyvin sekalaista materiaalia. Kukaan ei estä kertomasta välillä kissan kuolemasta ja välillä postaamaan valokuvia itsestäni ”muotiblogi” tyyliin. Koitan keksiä jatkuvasti uusia juttuja ja toisaalta taas palata aina vanhaan. Tietynlaisen rytmin säilyttäminen on tärkeää.

Koko sarjakuvabloggaushistoriani on netissä nähtävillä, enkä ole poistanut vuosien aikana kuin muutaman merkinnän, jotka ovat jälkeenpäin alkaneet kaduttaa, kun oon mennyt liian henk koht tasolle. Nykyisin pyrin olemaan poistamatta mitään. Haluan paitsi itse nähdä, myös muiden näkevän mistä on lähdetty ja mihin on tultu ja toivon sen antavan inspiraatiota ja/tai lohtua muillekin. Tyyli ja ihminen sen takana muuttuu koko ajan. Aika moni vanha merkintä hävettää, mutta toisaalta bloggaamisen kautta on oppinut hyvin myös käsittelemään omaa häpeää, sillä usein juuri ne henkilökohtaisimmat avautumiset ovat saaneet eniten positiivista palautetta. Sarjakuva on elämää ja elämä on sarjakuvaa.

Milla Paloniemi (s.1983 Jalasjärvellä) on helsinkiläinen sarjakuvantekijä, kuvittaja ja graafikko (medianomi amk, EVTEK muotoiluinstituutti 2007). Piirtänyt sarjakuvia ja julkaissut pienlehtiä lapsuudesta saakka. Suuren yleisön tietouteen päätyi ja ”aivan erityisen sysäyksen” tekemiseen sai Kiroileva siili-sarjakuvan ansiosta, joka levisi internetistä pienlehtien kautta Sammakon kustantamiksi albumeiksi, joista kuudes osa ilmestyy helmikuussa. Kiroileva siili on voittanut lukuisia palkintoja (mm. ensimmäisen Sarjakuva-Finlandian, 2008) ja on levinnyt myös lukuisiin oheistuotteisiin, joiden laadusta ja määrästä tekijä on hyvin tarkka. Muita sarjakuvia: Veera & minä (Lemmikki-lehti), Tassutellen, Kettu ja minä, Sarjakuvakeittokirja (toim.), Aina oikeassa (PAM-lehti) jne…

norpatti.sarjakuvablogit.com

 

Meinasin kaatua ei ollut alunperin lapsettomuusblogi, vaan jonkinlainen julkaisukanava sarjakuvaa ensimmäistä kertaa elämässään piirtävälle burn out -opettajalle, joka oli paennut elämänsä kriisejä Limingan taidekouluun syksyllä 2009. Oma elämäntilanteeni vakiinnutti pian sarjakuvien aiheeksi lisääntymisvaikeudet.

Pikku hiljaa sana blogista levisi tahattomasti lapsettomien yhteisöissä ja lukijoita ja näkyvyyttä alkoi tulla enemmänkin. Albumi Keskenmenosaappaat – sarjakuvia lapsettomuudesta syntyi omakustanteena keväällä 2011 osin blogin lukijoiden painostuksesta mutta myös omasta halustani saada tietty projekti kansiin. Keskenmenosaappaiden ilmestyttyä Lapsettomien yhdistys Simpukka ry myönsi minulle Simpukan helmen tunnustuksena tahattomasti lapsettomien aseman parantamisesta yhteiskunnassamme.”

Kertomisen halu jäi, vaikka elämäntilanteeni muuttui. Syksyllä 2011 perustin Haarakiilapaniikin ikään kuin jatkoksi edellisen blogin tarinoille. Näkökulma ja kertomukset ovat yhtä omakohtaisia kuin aiemmatkin. Erona on luomistyössä ehkä se, että ideat tulevat nyt muistista pikemminkin kuin tuoreista kokemuksista.

Sarjakuvat ovat saaneet positiivisen vastaanoton etenkin lapsettomuudesta kärsivien keskuudessa, mutta se näyttää kiinnostavan muitakin, joilla perhe- ja lisääntymisasiat ovat mielen päällä.

Olen hyvin tietoinen siitä, että kynänjälkeni on edelleen haparoivaa, perspektiivit heittävät ja anatomia mättää. Puutteistani huolimatta jatkan piirtämistä asioista, joista minulla on jotain sanottavaa ja yritän kehittyä tekemisen ohessa. Se, että tarina on minulle tärkein, pitää minut kynässä kiinni.

Riika Ruottinen (s. 1981) on äidinkielen opettajaksi ajautunut pienen pojan äiti, jonka mielestä elämän ei tarvitse olla kiinnostavaa ollakseen merkityksellistä ja piirtämisen arvoista.

meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com
haarakiilapaniikki.sarjakuvablogit.com    

Aloitin blogin koska arvelin sen kannustavan piirtämään enemmän esityskelpoisia sarjakuvia. Jonkin aikaa blogin olemassaolo tuntui taakalta koska en keksinyt mitä sinne voisi pistää. Onnekseni Taikin sarjakuvapedagogiikan tunnilla annettiin tehtäväksi pitää päiväkirjaa. Innostuin tehtävästä niin että jatkoin sitä kurssin jälkeen pyrkien päivittämään blogin joka päivä. Kurssitehtävää tein ensin ihmishahmolla mutta päädyin pian piirtämään itseni pupuna. En muista miksi juuri kanipupunen tuntui sopivalta eläimeltä. Joka tapauksessa olen huomannut että kuten yksinkertaisesti piirrettyyn ihmishahmoon, eläinhahmoon on helppo samaistua koska se ei varsinaisesti näytä keneltäkään. Viime aikoina onkin tuntunut että piirrän sarjakuvia jostakusta muusta kuin itsestäni. Päiväkirjan aiheet olen pitänyt sellaisina etteivät ne aivan valtavasti järkyttäisi äitiäni, joka lukee blogia ahkerasti.

Olen saanut hyviä kehitysvinkkejä kavereilta, vaikka otankin niitä joskus nirsosti vastaan. Esimerkiksi ensimmäisten sarjakuvien puhekuplia on vaikea lukea, mutta nyt kiinnitän käsialaan enemmän huomiota. Kiitän kaikkia tuttuja avusta ja tarinoista joita olette läsnäolollanne antaneet.

Heta Happonen opiskelee keramiikka- ja lasitaidetta Taideteollisessa korkeakoulussa.

grimbird.sarjakuvablogit.com